Kun Sigmund Freud löysi ihmisen tiedostamattoman mielen merkityksen ihmisen sielunelämään, hän ymmärsi vähitellen, että omaan tiedostamattomaan kosketuksen saaminen ja sen tutkiminen auttaa myös työssä potilaiden kanssa. Jos psykoanalyytikko ei saa kosketusta omaan tiedostamattomaan ja sen yllätyksellisyyteen ja merkitykseen, hän ei voi ymmärtää näitä ilmiötä potilaissaan. Omaan piilotajuntaan ja omiin sisäisiin ristiriitoihin tutustuminen on kivulias prosessi, mutta tuleva psykoanalyytikko tarvitsee hyvän ja elävän kosketuksen sekä lapsuuden ja nuoruuden kehitysvaiheisiin liittyvään kivuliaisuuteen sekä koko ihmisen elämän ristiriitaisuuteen. Tämän takia alusta alkaen psykoanalyyttinen koulutus jakautui kolmeen osaan: koulutettavan oma psykoanalyysi, teoreettiset seminaarit ja työnohjatut koulutushoidot.
Psykoanalyytikkojen koulutus alkoi järjestelmällisemmin 1920-luvulla ja koulutusten kestettyä parikymmentä vuotta Sigmund Freud pohtii 1937 miten psykoanalyytikon ammatti on kolmas ”mahdoton” ammatti lastenkasvatuksen ja kansakuntien hallitsemisen lisäksi. Hän toteaa, että emme voi vaatia, että vain ”täydelliset” ihmiset voisivat toimia psykoanalyytikkoina. Sitten hän kysyy, että miten epätäydellinen ihminen voi saavuttaa kyvyn toimia psykoanalyytikkona. Ja vastaa, että tulevan psykoanalyytikon oma psykoanalyysi on alku hänen koulutukselleen. Freud toteaa, että käytännön syistä tämä analyysi voi olla vain lyhyt ja epätäydellinen. Hän toteaa, että koulutusanalyysi on saavuttanut tavoitteensa, jos se on saanut aloittelijan vakuuttumaan tiedostamattoman olemassaolosta, löytänyt yhteyden torjuttuun materiaaliin omassa mielessään ja antanut hänelle ensimmäisen kosketuksen siihen tekniikkaan, jolla analyysiä toteutetaan. Freud esittää myös toiveen, että kandidaatin oma psykoanalyysi jatkuu itseanalyysinä analyysin päättymisen jälkeen ja tämä prosessi johtaa siihen, että koulutuksen myötä kandidaatista kehittyy vähitellen psykoanalyytikko. Freud myös suositteli, että psykoanalyytikko kävisi toistuvasti re-analyyseissä. Ajattelen, että tämä liittyi alkuperäisten psykoanalyysien lyhyeen kestoon.
Donald W. Winnicott pohtii 1988 julkaistussa kirjassaan Human Nature, miten lastenlääkäristä voi tulla psykoanalyytikko, jonka pätevyys olisi verrattavissa hänen kliinisiin taitoihinsa lastenlääkärinä, että lääkäri tarvitsee oman psykoanalyysinsä ja erityisen koulutuksen. Hän toteaa, että tämä on vaativaa, mutta vaihtoehtoa ei ole eikä tule olemaan. Hän ymmärtää, että tämä vaivaloinen tie ei sovi kaikille ja että on houkuttelevaa kiertää tämä vaivalloinen polku ajatellen, että psyykkiset vaikeudet eivät johdu tunne-elämän ristiriidoista, vaan niitä selittävät perinnöllisyys, persoonallisuuden rakenne, hormonaalinen epätasapaino ja julma kohtelu. Winnicott toteaa, että voidaksemme ymmärtää lapsuuden psykologiaa, me joudumme kohtaamaan omat kamppailumme, joista suuren osan olemme unohtaneet tai emme ole koskaan olleetkaan niistä tietoisia.
Suomalaisen psykoanalyysin uranuurtaja Veikko Tähkä kirjoittaa 1970, että vasta oman itsetuntemuksen lisääminen henkilökohtaisen psykoanalyysin kautta, tekee terapeutille (psykoanalyytikolle) mahdolliseksi käyttää omaa persoonallisuuttaan luotettavana instrumenttina paljastavassa psykoterapeuttisessa työssä. Oma terapia (psykoanalyysi) vaikuttaa kehittävästi intuitioon, empatiaan, realiteettitajuun ja kykyyn kestää frustraatiota ja ahdistusta. Tärkein tulos omasta hoidosta on kuitenkin sen terapeutille antamat parantuneet mahdollisuudet todeta ja hallita vastatransferenssinsa ja siihen liittyvät lisääntyneet edellytykset luottaa omiin täydentäviin reaktioihinsa. Psykoanalyyttisessä koulutuksessa vaaditaan edellä mainituista syistä tulevalta analyytikolta henkilökohtaisen psykoanalyysin läpikäyminen.
Veikko Tähkä jatkaa, että oman hoidon terapeuttinen merkitys psykoterapeutille on myös tärkeä ja suuriarvoinen. Ilman tietoisia neuroottisia vaikeuksia tulevalta terapeutilta tavallisesti puuttuu riittävä motivaatio käyttää hyväkseen henkilökohtaista hoitoaan ja tiedostaa oman persoonallisuutensa unohtunut historia, jonka tunteminen vasta antaa hänelle mahdollisuuden ymmärtää ja selvittää vastaavia ilmiöitä potilaissaan. Oman tervehtymisen kokemus antaa hänelle myös subjektiivisen vakuuttuneisuuden oman työnsä arvosta ja käyttämiensä menetelmien tehokkuudesta.
Ajattelen, että nämä Veikko Tähkän ajatukset tekevät ymmärrettäväksi sitä, miksi monet psykoanalyytikoksi opiskelevat ovat aloittaneet oman psykoanalyysinsä omien vaikeuksiensa takia vuosia ennen psykoanalyyttiseen koulutukseen hakemista. Ajattelen myös, että usein vasta omassa psykoanalyysissä saatu apu ja lisääntynyt itseymmärrys voi synnyttää mielenkiinnon ja innostuksen kouluttautua psykoanalyytikoksi.
Kun italialaiselta psykoanalyytikolta Antonino Ferrolta kysytään 2017 mikä on tärkeintä, jos haluaa tulla hyväksi psykoanalyytikoksi, hän vasta seuraavasti: ”Ajattelen, että ihmisellä pitää olla pitkä ja riittävän hyvä oma psykoanalyysi, riittävän hyvä, koska täydellistä ei ole. Hänen pitäisi olla tehnyt hyvää analyyttistä työtä riittävästi itsensä kanssa, menetelmä voi vaihdella, voidaan kaivaa kuokalla tai traktorilla, koska analyysissä tapahtuu niin paljon enemmän kuin vielä tiedämmekään.”
Antonino Ferro korostaa sitä, että työnohjaukset ja teoreettinen koulutus ovat merkittäviä, mutta tulevan psykoanalyytikon taito työssään rakentuu hänen oman psykoanalyyttisen kokemuksensa varaan. Oma kokemukseni on, että sisäinen keskustelu oman psykoanalyyttisen kokemuksen kanssa jatkuu läpi koko ammatillisen uran ajan. Se ei ole kaavamainen malli omalle työskentelylle, vaan keskustelukumppani omille uusille kokemuksille, havainnoille ja ajatuksille, jotka syntyvät omassa psykoanalyyttisessä työssä potilaiden kanssa.
Edellä olevat poiminnat kokeneiden psykoanalyytikoiden kirjoituksista korostavat sitä, miten oma henkilökohtainen ja riittävän syvä psykoanalyysi on tärkein osa psykoanalyyttistä koulutusta. Ajattelen, että tässä psykoanalyyttinen koulutus eroaa muista psykoterapiakoulutuksista. Kysymys psykoanalyysissä on omasta kasvusta ja kehityksestä ja oman psykoanalyysin pituutta ei voi mitata ulkoapäin asetetulla tuntimäärillä, vaikka ne yliopistoa varten täytyy koulutusohjelmaan laittaa. Ajattelen, että kun lääkäri tai psykologi huomaa kiinnostuvansa psykoanalyyttisestä ajattelusta ja miettii mahdollista koulutusta, viisainta olisi hakeutua ensin pohtimaan oman psykoanalyysin aloittamista koulutusanalyytikon kanssa.
Kirjallisuutta
Ferro, A. and Nicoli L. (2017) The New Analyst’s Guide to the Galaxy. Karnac
Freud, S. (1937) Analysis Terminable and Interminable. The Standard Edition of the Complete Psychological Works of Sigmund Freud 23:209–254
Tähkä, V. (1970) Psykoterapian perusteet. WSOY, Porvoo
Winnicott, D.W. (1988) Human Nature. Free Association Books, London
Kirjoittaja: Koulutusanalyytikko (IPA) Merja Kaleva, Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys