EPF:n (European Psychoanalytical Federation) uusi toimintamuoto, kandiseminaari, järjestettiin Brysselissä 8. -11.2.2024.
Viime viikolla lähes 50 psykoanalyytikkokandidaattia eri puolilta Eurooppaa kokoontui Brysselissä ensimmäiseen EPF:n järjestämään, psykoanalyytikkokandidaateille suunnattuun seminaariin, jonka teemana oli: ”Kuinka tulla analyytikoksi, kuinka tulla kollegaksi?”.
Seminaarin järjestelyistä vastasi monikansallinen tiimi, johon kuuluivat Christine Franckx (Belgia), Gabor Szönyi (Unkari), Christoph Walker (Saksa), Joëlle Picard (Ranska/Psychoanalytical Sociesty for Research and Training) ja Renate Kohlheimer (Itävalta). Osallistujia oli lähes kahdestakymmenestä Euroopan maasta: Armeniasta, Belgiasta, Espanjasta, Iso-Britanniasta, Itävallasta, Kreikasta, Kroatiasta, Latviasta, Portugalista, Puolasta, Ranskasta, Saksasta, Serbiasta, Suomesta, Sveitsistä, Turkista ja Ukrainasta.
Seminaari alkoi Christoph Walkerin esityksellä ”Our Journey since the Beginning our Training”. Walker puhui traumatisoituneen potilaan hoidosta todeten, että tavoitteemme on jatkaa työskentelyä, jopa saada se valmiiksi, ponnistelua vaativista olosuhteista huolimatta. Hoidossa potilas käyttää meitä omiin tarkoituksiinsa, ja meidän tehtävämme on prosessin myötä auttaa potilasta löytämään itsestään se, mihin hän on ensin tarvinnut meitä.
Seminaariohjelman painopiste oli kuitenkin pienryhmätyöskentelyssä. Pienryhmät pysyivät samoina alusta loppuun, mutta moderaattori vaihtui joka istunnolla. Työskentely oli puolistrukturoitua. Moderaattori saattoi johdatella ryhmää johonkin näkökulmaan, mutta sen jälkeen assosiointi ja työskentelyn suunta oli vapaa.
Pienryhmätyöskentelyn tietoinen tavoite oli vaihtaa kokemuksia analyytikoksi kasvamisesta, mutta prosessin myötä aukeni muitakin, tiedostamattomampia tavoitteita ja tarpeita. Tuli kokemuksen kautta ilmeiseksi ja mieleen palautetuksi, että meistä jokainen käyttää myös ryhmää omiin tarpeisiinsa, aivan kuten potilas käyttää analyytikkoaan, ja meistä jokainen tuntee ryhmän tunteita itsessään ja joutuu niitä työstämään, aivan kuten analyytikko työstää potilaan herättämiä, monenlaisia vastatunteita – kuten Christoph Walker esityksessään totesi: ”We have to struggle in every session”.
Pienyhmätyöskentelyn myötä tulimme tietoiseksi poliittisistakin jännitteistä, mitä osallistujien lähtömaiden välillä on voinut olla tai on meneillään. Vaikka on helppo yhtyä Christine Franckxin sanoihin, että kaikki seminaarissa paikalla olevat jäsenet ovat syyttömiä kyseisiin väkivaltaisuuksiin, me kaikki kuitenkin kannamme mukanamme sekä kykyä pahaan että taustoistamme riippuen ehkä voimakastakin kollektiivista syyllisyyttä ja/tai koettua uhkaa.
Vaikka psykoanalyytikkoina ja analyytikkokandidaatteina teemme työtä psyykkisen todellisuuden kanssa, tulimme ryhmissä tuntuvasti vastakkain senkin tosiasian kanssa, että ulkoinen todellisuus on kaiken kokemuksellisuuden lähtökohta. Ahdistuneisuus tai uhan tunne eivät liity todellisuudesta irrallaan oleviin, puhtaasti psyykkisiin konflikteihin, vaan EPF:n seminaariin kokoontuneessa eurooppalaisessa ryhmässä myös meneillään oleviin, vakavasti traumatisoiviin väkivaltaisuuksiin ja sotaan.
EPF:n ensimmäisen kandiseminaarin anti kurotti siis ammatissa kasvamisen kysymyksiä laajemmalle, hyvinkin syvälle. Kokoontuessamme tekemään yhteistyötä analyytikkokandidaatteina kohtasimme toisemme myös haavoittuvina, haavoitettuina ja haavoittamaan kykenevinä ihmisinä. EPF tarjosi näin ollen puitteet, paitsi ammatilliselle kohtaamiselle, myös rauhantyölle. Seminaarin lopussa mieleen palasi ryhmätyöskentelyn elävöittämänä ajatus, jonka Christoph Walker jakoi kanssamme sen alkaessa: ”Tavoitteemme on jatkaa työskentelyä, jopa saada se valmiiksi, ponnistelua vaativista olosuhteista huolimatta”.