Psykoanalyytikko Olli Salo: Kosmopoliitti psykoanalyytikko sai pohtimaan kulttuurieroja

Professori Rosine Perelberg: Seksuaalisuuden kohtalot psykoanalyyttisessa prosessissa − intohimo, rakkaus, melankolia, 7.11.2026, Helsinki

Juuri kun ehdin iloitsemaan siitä, että tänne pohjolaan saapuu huippuluennoitsija, saimme pari päivää ennen seminaaria valitettavan viestin: Rosine Perelberg ei pääsisi paikalle, vaan pitäisi seminaarin etäyhteydellä. Ja vielä kun etäyhteyskin ajoittain pätki, mieleen väistämättä tuli se jo unohdettu kysymys, miten ihmeessä selvisimme korona-ajan etäanalyyseista ja etäseminaareista. Mutta niin vain selvittiin kunnialla myös tästä seminaaripäivästä, vaikka päivän puheenjohtaja, tapauksen esittäjä ja järjestäjätaho joutuivatkin varmasti kuumottavaan tilanteeseen, kun mikrofonitkaan eivät aina toimineet. Erona korona-aikaan oli tietenkin se, että saimme yleisönä olla yhdessä vain luennoitsijan ollessa etänä. Yhdessäolo on vaikeissa tilanteissa tärkeää ja helpottavaa, se koettiin nytkin. Ja kun Rosine Perelberg pääsi kunnolla vauhtiin, oli ehdottomasti oikea päätös pitää seminaari tällä tavoin sen sijaan, että koulutuspäivä olisi peruttu. – We have plans, but then there is life, Perelberg pahoitteli.

Rosine Perelberg on varmasti monelle suomalaisellekin psykoanalyytikolle tuttu nimi, sillä hänen tutkimustyönsä aiheet ovat psykoanalyysin ydintä: seksuaalisuus, melankolia, trauma, väkivalta, itsetuhoisuus, psykoanalyysin menetelmälliset kysymykset, tiedostamattomat fantasiat, après-coup, aika ja muisti psykoanalyysissa, joitakin mainitakseni − klassisia aiheita tuoreella otteella. Rosine Perelberg kouluttaa säännöllisesti niin Euroopassa, Etelä-Amerikassa kuin Yhdysvalloissakin.

Brasilialaislähtöisen, British Psychoanalytical Societyssa vaikuttavan Perelbergin tausta on sosiaaliantropologiassa ja perheterapiassa, mikä tuo mielenkiintoisen vivahteen hänen psykoanalyyttisiin kirjoituksiinsa. Ehkä tuo tausta on saanut hänet tarkemmin pohtimaan alkuperän ja ympäristön tiedostamattomia vaikutuksia mieleen ja toisaalta analysandin tiedostamattomia fantasioita omasta alkuperästään.

Rosine Perelberg luennoi rakkauden, seksuaalisuuden, aistillisuuden ja melankolian limittymisistä. Masentuneen potilaan psykoanalyyttisessa hoidossa voidaan löytää melankolinen ydin, joka on kiinnittynyt varhaiseen objektiin. Hyökkäykset omaa ruumista kohtaan voidaan nähdä hyökkäyksinä varhaista objektia kohtaan. Tämä ilmenee jälkikäteisesti ja tulee esille vastatransferenssissa, josta analyytikon on oltava tietoinen ja valmis kokemaan se. Psykoanalyyttinen työ vaatii rohkeutta. Kaipauksessa, aggressiossa ja seksuaalisuudessa on aina infantiili ja tiedostamaton aspekti, joka tihkuu analyyttisessa hoidossa potilaan sanoihin, oireisiin ja transferenssiin, Perelberg opetti. Ajoittain varsin vaikeatkin metapsykologiset ajatusketjut tulivat ymmärrettäviksi hänen käyttäessään jatkuvasti kliinistä materiaalia elävöittämään teoriaa. Hän myös kommentoi suomalaista psykoanalyysitapausta, jota kuunnellessani ajattelin, että kyllä psykoanalyytikko aina toisen psykoanalyytikon työn tunnistaa, tullaan sitä mistä päin maailmaa tahansa.

Koska Suomessa psykoanalyyttiset piirit ovat varsin pienet, oli mielenkiintoista saada kosketus toisenlaisesta tavasta ja tyylistä tehdä psykoanalyysia. Vaikka Perelbergin ajatukset nousevat Freudin, Kleinin ja independent -traditioista, hän tuntee hyvin myös ranskalaisen psykoanalyysin ja on ollut luomassa dialogia brittiläisen ja ranskalaisen psykoanalyysin välille. Myös tässä seminaarissa hän viittasi usein Kristevan, Greenin, Pontaliksen, Laplanchen ja Lacanin ajatuksiin. Vaikka eri suuntauksilla on hyvinkin erilaisia teoreettisia painotuksia, Perelberg vaikutti sukkuloivan niiden välillä luovasti ja joustavasti ilman että tämä olisi tehnyt hänen ajattelustaan hataraa ja höttöistä, pikemminkin päinvastoin. Ja loppujen lopuksi kliinisessä työssä teoriat on unohdettava ja on kuunneltava tarkasti potilasta ja omia vastatunteitaan. – Potilaani on aina ensimmäinen työnohjaajani, hän sanoi, painottaen vuorovaikutuksen tutkimisen tärkeyttä, sitä kuinka toinen resonoi minussa.

Usein ajattelemme eroavaisuuksien liittyvän koulukuntiin ja viitekehyksiin, mutta kuinka paljon kulttuuri, historia ja yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavat tapaan tehdä psykoanalyysia? – Mitä brittiläinen psykoanalyytikko sanoisi tässä… entäpä suomalainen?, Perelberg monesti kysyi yleisöltään.

Keskusteluun nousi esimerkiksi brittiläisten psykoanalyytikoiden välittömyys tehdä transferessitulkintoja. Suomalainen analyytikko saattaa miettiä hetken jos toisenkin ennen kuin sellaiseen uskaltautuu, ja silloinkin hän tekee sen varovaisesti ehdottaen − ajatellen, että vaikka kaikki tapahtuu transferessissa, kaikki ei kuitenkaan ole transferenssia. Joku osallistuja puolestaan kiinnitti huomionsa Perelbergin kysymykseen, jonka hän esitti potilaalleen: – Olisiko jo aika lopettaa analyysi? Suomalainen analyytikko saattaisi odottaa kärsivällisesti, että analysandi itse ottaa lopettamisen puheeksi. Onko tämä suomalaista mentaliteettia vai onko meille opetettu näin? Perelberg kommentoi, että voihan analyytikolla olla asiantunteva mielipide analyysin päättämisestä, jos näyttää siltä, että työ on tullut valmiiksi, ja se voi olla myös perusteltu interventio, joka vie analyysia eteenpäin ja syvemmälle. André Greeniin viitaten Perelberg kehotti kuulijoitaan kliiniseen rohkeuteen: – Ei tarvitse pelätä tulkintojen tekemistä eikä potilaan negatiivisia tunteita. Potilaalle voi sanoa lähes mitä vain, jos sen tekee hänen parastaan ajatellen, eettisesti ja ammatillisesti.

Toivottavasti Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen tieteellinen toimikunta kutsuu jatkossakin ulkomaalaisia vieraita. Lämmin tuulahdus, teoreettinen kylpy ja järjen valoa marraskuun hämärään.

Olli Salo, psykoanalyytikko (IPA)