Psykoanalytikerkandidat Ninni Rehnberg: Nordiska Psykoanalytiska Kongressen 13.-16.8.2026, Saltsjöbaden, Stockholm

Psychoanalysis in catastrophic times – despair and mourning

När vi online har en uppsjö av webinarier tillgängliga, kanske man frågar sig om det är värt att ta sig till en annan fysisk plats för att bada i psykoanalytiska vatten.

Psykoanalytikerkandidaternas prekongress inleddes med en arg Katrine Zeuthen. Hon har avgått från sin professorstjänst i utvecklingspsykologi vid Köpenhamns universitet, för att undervisningen i psykoanalytisk teori, trots studenternas protester, har rökts ut. Hon är upprörd över att man i kritiken mot psykoanalysen inom universitetet hänvisar till att vetenskaplig kunskap måste vara objektiv och hon menar att man då förnekar – liksom ett litet barn i sin omnipotens som skydd mot hjälplösheten – det faktum att vi inte kan få någon kunskap om vare sig oss själva eller världen som sådan, utan subjektivitet, utan att vi som subjekt är involverade. 

Kandidaterna fick sedan tillfälle att arbeta i smågrupp kring fall – den mest meningsfulla delen av en kongress, enligt mig. ”Ett allvarligt tecken, om det inte förekommer någon negativ transferens”, insisterade min grupps handledare, Franziska Ylander. Hon påminde oss om not knowing: ”Påpeka det du ser, men sätt inte med det du tror är förklaringen till skeendet”. Christel Airas talade under den kliniska barnanalysprekongressen under rubriken ”Varför är barnanalys viktigt?”.

Under själva kongressen beskrev Shahram Shaygani, norsk psykiater och psykoanalytiker, berörande hur migrationserfarenheter är förknippade med anknytning, förlust och, i bästa fall, re-anknytning. Att arbeta med tvärkulturell psykiatri är inte bara att känna till olika kulturer, utan också att lyssna till immigrantens inre verklighet och den split som lätt uppstår mellan personens olika världar. 

Mest drabbande var norska Kari Høydahls tankar om postmemory (att ha en upplevelse av minne av det trauma tidigare generationer varit med om) och kollektivt trauma utgående från Han Kangs roman We do not part, som minns ett massmord på ön Jeju i Syd-Korea år 1948. Jag hoppas att hennes föredrag publiceras som en artikel i Scandinavian Psychoanalytic Review.

I en dialog om sina respektive upplevelser av samma analytiker, Stefi Pedersen – en judinna som flytt från Berlin och Oslo, reflekterade Rolf Künstlicher och David Titelman över frågor som ”Hur har upplevelsen av min(a) egen(na) analytiker format mig som analytiker?” och snuddade också vid frågan ”Hur tror jag att jag har påverkat min(a) analytiker i hens sätt att arbeta?”. Herrarna hade träffats för snart femtio år sedan i Pedersens väntrum.

Finland var väl representerat med Maria Lival-Juuselas, Maria-Liisa Hannulas, Joona Taipales och Joachim von Weissenbergs presentationer.

Ett spännande förkroppsligande av psykoanalytisk teori fick vi uppleva i svenska artisten Marcus Doveruds konsert / performance. Salens alla terapeuter och analytiker får för en stund stå inför något okänt, något vi inte kan klassificera – är det en konsert eller en dansuppvisning? – något som kräver vår reaktion. Titlarna Split in two till Pain of grief lugnande bekanta, men Doveruds hantering av instrumenten, utrymmet, sin kropp och publikkontakten gör att vi står på något som gungar.  

Som kandidat har jag upplevt att de internationella sammanhangen, mötena med kolleger som befinner sig i en liknande situation, men som kanske talar en annan psykoanalytisk dialekt, har  varit centralt när min egen identitet som psykoanalytiker söker form. I bästa fall en fortgående process för alla analytiker – Katrine Zeuthen påminner om att identitet är något undflyende. Det kan också vara ett tillfälle att träffas med kollegerna hemifrån, kanske resa hem med en ny vän? 

Om två år, 10-13.8.2028, står Finlands Psykoanalytiska Förening värd för kongressen, så då finns alla möjligheter att delta på olika sätt eller välja att inte göra det. Leden har tunnats ut med åren, men det kan också betyda att det finns utrymme för nya att ta plats. Svenska psykoanalytiska föreningen, SPAF, gjorde sitt bästa för att i Saltsjöbadens fina miljö och svalkande vatten erbjuda ett uppfriskande bad inför starten därhemma.

Ninni Rehnberg, psykolog, psykoterapeut, psykoanalytikerkandidat

Pohjoismainen psykoanalyyttinen kongressi 13.–16.8.2026, Saltsjöbaden, Tukholma

Psychoanalysis in catastrophic times – despair and mourning

Kun verkossa on tarjolla valtava määrä webinaareja, voi kysyä, kannattaako matkustaa toiseen fyysiseen paikkaan kylpemään psykoanalyyttisissä vesissä.

Kandidaattien pre-kongressin avasi vihainen Katrine Zeuthen. Hän on eronnut Kööpenhaminan yliopiston kehityspsykologian professorin tehtävästä, koska psykoanalyyttisen teorian opetus on opiskelijoiden vastalauseista huolimatta savustettu ulos. Häntä suututtaa se, että yliopistossa psykoanalyysiin kohdistuvassa kritiikissä vedotaan siihen, että tieteellisen tiedon on oltava objektiivista. Hänen mukaansa silloin kielletään – kuten pieni lapsi kaikkivoipaisuudessaan suojautuessaan avuttomuudelta – se tosiasia, ettemme voi saada tietoa itsestämme emmekä maailmasta sinänsä ilman subjektiivisuutta, ilman että olemme itse subjekteina osallisina. 

Tämän jälkeen psykoanalyytikkokandidaatit saivat työskennellä pienryhmissä tapausten parissa – mielestäni kongressien merkityksellisimmät osuudet. ”On huolestuttava merkki, jos negatiivista transferenssia ei esiinny”, painotti ryhmäni ohjaaja Franziska Ylander. Hän muistutti meitä not knowing -asenteesta: ”Tuo esiin se, minkä näet, mutta älä lisää siihen sitä, minkä arvelet selittävän tapahtumien kulun.” Christel Airas puhui kliinisen lapsianalyysin esikongressissa otsikolla ”Miksi lapsianalyysi on tärkeää?”.

Varsinaisessa kongressissa norjalainen psykiatri ja psykoanalyytikko Shahram Shaygani kuvasi koskettavasti, kuinka migraatiokokemuksiin liittyy kiintymystä, menetystä ja parhaimmillaan uudelleen kiintymistä. Monikulttuurisen psykiatrian parissa työskenteleminen ei tarkoita vain eri kulttuurien tuntemista, vaan myös maahanmuuttajan sisäisen maailman kuuntelemista sekä sen splitin huomioimista, joka helposti syntyy ihmisen eri todellisuuksien välille.

Vaikuttavin oli norjalainen Kari Høydahl ja hänen ajatuksensa postmemorysta (kokemus muistoista, jotka ovat peräisin aiempien sukupolvien kokemista traumoista) ja kollektiivisesta traumasta lähtökohtanaan Han Kangin romaani We Do Not Part, joka palauttaa mieleen Etelä-Korean Jejun saarella vuonna 1948 tapahtuneen joukkomurhan. Toivon, että hänen esitelmänsä julkaistaan artikkelina Scandinavian Psychoanalytic Review -lehdessä. 

Lämminhenkisessä keskustelussa Rolf Künstlicher ja David Titelman pohtivat omia kokemuksiaan samasta analyytikosta, Berliinistä ja Oslosta paenneesta juutalaisesta Stefi Pedersenistä. Herrat olivat tavanneet lähes viisikymmentä vuotta sitten Pedersenin odotushuoneessa. Kysymykset, miten kokemus omasta analyytikostani tai omista analyytikoistani on muovannut minua analyytikkona, ja ehkä myös, miten itse arvelen vaikuttaneeni analyytikkoni tai analyytikkojeni tapaan työskennellä, nousivat keskustelussa esille.

Suomi oli hyvin edustettuna Maria Lival-Juuselan, Maria-Liisa Hannulan, Joona Taipaleen ja Joachim von Weissenbergin esityksillä.

Saimme kokea psykoanalyyttisen teorian kiehtovan ruumiillistuman ruotsalaisen taiteilijan Marcus Doverudin konsertissa / performanssissa. Kaikki salin terapeutit ja analyytikot joutuivat hetkeksi kohtaamaan jotakin tuntematonta, jotakin, mitä emme voi luokitella – onko kyseessä konsertti vai tanssiesitys? – jotakin, joka resonoi meissä, vaatii meiltä reaktiota. Teosten nimet kuten Split in Two ja Pain of Grief tuntuivat rauhoittavan tutuilta, mutta Doverudin tapa käsitellä soittimia, tilaa, omaa kehoaan ja yleisökontaktia sai meidät seisomaan keinuvalla alustalla.

Kandidaattina olen kokenut kansainväliset yhteydet ja tapaamiset sellaisten kollegojen kanssa, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa, mutta puhuvat ehkä toisenlaista psykoanalyyttistä murretta, keskeisiksi oman psykoanalyytikkoidentiteettini etsiessä muotoaan. Parhaimmillaan tämä on kaikilla psykoanalyytikoilla jatkuva prosessi. Katrine Zeuthen muistuttaa, että identiteetti on jotakin häilyvää. Kongressi voi olla myös tilaisuus tavata kotimaan kollegoita – ja kenties palata kotiin uuden ystävän kanssa.

Kahden vuoden kuluttua, 10.–13.8.2028, Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys toimii kongressin isäntänä, joten silloin on kaikki mahdollisuudet osallistua eri tavoin tai päättää olla osallistumatta. Rivistöt ovat vuosien mittaan harventuneet, mutta se voi myös merkitä, että uusille tulijoille on tilaa astua esiin. Ruotsin psykoanalyyttinen yhdistys SPAF teki parhaansa tarjotakseen Saltsjöbadenin hienossa ympäristössä ja viilentävissä vesissä virkistävän kylvyn ennen arjen käynnistymistä kotona.

Ninni Rehnberg, psykologi, psykoterapeutti, psykoanalyytikkokandidaatti