Mitä vauva näkee katsoessaan äitiään: itsensä
Katson ja minut nähdään, olen siis olemassa
Silmät ovat sielun peili
Aluksi
Pyrin esityksessäni avaamaan ja syventämään noita mietelauseita.
Kahdessa ensimmäisessäon kyse aktiivisesta vuorovaikutustapahtumasta, jossa minä katson toista tai toisia.Toiveeni on, että minut nähdään, jolloin koen olevani olemassa sille toiselle tai toisille.Se että tulen nähdyksi ja olen olemassa tälle toiselle, välittyy vastavuoroisesti minulle tavalla tai toisella hänen katseestaan.
Omalle kokemukselleni on tietenkin merkityksellistä se, miten tulen nähdyksi. Läpi elämämme me katsomme toisia nähdäksemme sen, kuinka meidät nähdään. Me tavallaan käytämme kanssaihmisiämme peileinä, joista me voimme katsoa itseämme. Me haluamme tietää, kuinka meidät nähdään ja mitä meistä ajatellaan. Sillä on suuri merkitys käsitykselle itsestämme.
Erityisen merkityksellistä tämä on vauvalle suhteessa vauvan äitiin. Donald W Winnicottin sanoin: katsoessaan äitiään vauva näkee itsensä. Tähän toteamukseen syvennytään tuonnempana.
Silmät ovat sielun peili kertoo myös siitä, että katse ja kasvojen ilme kertovat paljon katsojasta ja hänen persoonastaan, luonteestaan ja/tai sen hetkisestä mielentilastaan. Katse voi olla tarkkaavainen, utelias, lämmin, rakastunut, myötätuntoinen, surullinen, masentunut, tyhjä,sisäänpäin kääntynyt, vihainen, epäluuloinen, kylmä, pelokas, kauhistunut, ahdistunut jahämmentynyt jne. Melkein kaikki tunteet ja tunnetilat heijastuvat tavalla tai toisella katseestaja kasvojen ilmeestä. Kasvoilta ja katseesta ne myös ovat luettavissa. Ihmisen pysyvämmät luonteenpiirteet ja persoonalliset ominaisuudetjättävät nekin jälkensä ihmisen kasvoille ja katseeseen. Sanotaan myös, että eletty elämä jättää jälkensä ihmisen kasvoille ja katseeseen.
Katse, katsominen ja katsotuksi tuleminen sosiaalisissa tilanteissa
Ihmiset suhtautuvat hyvin eri tavoin katsekontaktiin. Kun kohdataan, kohtaavat useimmiten myös katseet.
Toisen katsetta etsitään, ja se tuntuu merkitykselliseltä. Monet sanovat, että sen jälkeen, kun he ovat saaneet mieleiseensä ihmiseen katsekontaktin, suhde on jo tavallaan alkanut. Seurustelutilanteissa katsekontaktin merkitys aivan erityisestikorostuu.
Arkikokemuksesta tiedämme, että toiset ihmiset ottavat helpommin katsekontaktia kuin toiset. Toisilla katsekontakti lisää vuorovaikutuksen aloittamisen todennäköisyyttä. Toisilla taas vaikutus voi olla päinvastainen.Toisille katsekontakti antaa kipinää, toista se ahdistaa,koska hän ei tunne kykenevänsä vastaamaan katseeseen.
Katsekontaktia välttelevästä saatetaan ajatella, että hän ei ole rehellinen tai hänellä on jotain salattavaa ja pelkää katseen paljastavan sen, mitä salaa. Häpeä myös tunnetusti saa ihmisen välttämään katsekontaktia.Häpeävä pelkää, että katse voi paljastaa sen, mitä häpeää. Masentunut ei myöskään halua, että hänen psyykkinen kipunsa tulee nähdyksi hänen silmistään.
Toisilla ihmisillä katsekontakti siis lisää vuorovaikutuksen aloittamisen todennäköisyyttä, toisilla käy täsmälleen päinvastoin.Kohdatessa pidetään kuitenkin kohteliaana katsoatoista silmiin.
Kun katsekontaktin ääripäitä edustavat ihmiset kohtaavat, tilanne voi olla hankala. Katsekontaktia hakeva voi luulla, ettei toinen ole kiinnostunut tai ei halua puhua, koska ei ota riittävästi katsekontaktia. Kommunikaatio voi hiipua ja tyrehtyä kokonaan.
Ihminen säännöstelee luonnostaan läheisyyden määrää. Se ilmenee myös katsekontakteissa. Jos kaksi ihmistä on hyvin lähellä toisiaan, heillä on vähemmän ja lyhyempiä katsekontakteja kuin silloin, jos heidän välillään on vaikkapa leveä pöytä.
Kun ihminen haluaa miettiä jotain keskittyneesti, hän ikään kuin kääntää katseensa ajatuksiinsa. Siinä tilanteessa katsekontakti toiseen henkilöön häiritsee keskittymistä.
Normaalissa vuorovaikutuksessa on tutkimusten (Hietanen Jari, 2016) mukaan äärimmäisen häiritsevää, jos joku katselee pitkiä aikoja toista silmiin.Tavallisesti katse irrotetaan keskustelukumppanista usein. Useimmat meistä eivät harrasta kovin pitkiä katsekontakteja. Pari sekuntia katsekontaktiksi on jo pitkä aika.
Erityisesti ammatillisessa roolissaan jotkut pitävät yllä niin pitkiä katsekontakteja, että ne voidaan kokea jo kiusallisina, outoina tai tungettelevina. Tosin tiukalla silmiin katsomisella voidaan yrittää antaa luotettava vaikutelma.
Nyrkkeilyä seuranneille on tuttua ennen ottelua tapahtuva punnitustilaisuus, joka on samalla mainosta tulevalle ottelulle. Siinä vastustajat kohtaavat toisensa myös kasvotusten. Siinä ottelijat yrittävät saada vastustajastaan henkisen yliotteen jo ennen varsinaista ottelua. Tiukka katse tässä tilanteessa on voiman ja vallan väline.
Katse on kuin työkalu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Jos sen käyttö ei suju, sosiaaliset tilanteet voivat olla piinallisia tai hankalia. Työhaastattelussa paikka voi jäädä saamatta, jos ei osaa katsoa haastattelijaa silmiin ja siten yrittää antaa luotettavaa kuvaa itsestään.
Psykologi Terhi Helminen (2017) tutki väitöstyössään katsekontaktin vaikutusta vireystilaan ja tarkkaavaisuuteen. Mittaukset eri-ikäisillä koehenkilöillä näyttivät, että katseella voi vaikuttaa toisen ihmisen vireystilaan ja sitä kautta muun muassa oppimiseen ja muistiin.
Helmisen mukaan ihminen havahtuu ja valpastuu, kun joku katsoo kohti. Sen paljastavat mittarit, jotka mittaavat muutoksia autonomisen hermoston toiminnassa ja sydämen sykkeessä
Myös County, George ja Hietanen (2016)pyrkivät selvittämään erilaisilla neuropsykologisilla mittareilla katsomisen vaikutuksia koehenkilöihin.
He totesivat viisi merkittävää vaikutustakoehenkilöön, kun he olivat suoran katsekontaktin kohteena.
- Tarkkaavaisuus lisääntyi.
- Tietoisuus itsestä lisääntyi.
- Muistaminen tehostui.
- Suuntautuminen toisiin lisääntyi.
- Suhtautuminen toisiin muuttui positiivisemmaksi.
Edellä esitetyn perusteella voimme todeta, että katseilla, katsomisella ja katsotuksi tulemisella on suuri merkitys ihmiselle sosiaalisissavuorovaikutustilanteissa. Vaikutukset ovat kokonaisvaltaisia ja netuntuvat sekä kehossa että mielessä.
Mistä tämä vaikuttavuus saa voimansa? On palattava katseen ja katsomisen alkulähteille.
Katsoin ja tulin nähdyksi…
Aivan vastasyntynyt ei vielä kykene selkeästi kohdistamaan katsettaan. Silmät eivät toimi koordinoidusti. Lapsen vanhemmat osaavat usein hyvinkin tarkasti ketoa siitä kehityksellisesti tärkeästä hetkestä, jona lapsi ensimmäistä kertaa keskittyneesti katsoi vanhempaansa. Vähän myöhemmin tähän tulee mukaan ensimmäinen hymy tutuksi tunnistamisen merkiksi. Vastavuoroisuus on syntymässä!
Sekä psykoanalyyttisen kokemuksen että lapsia tarkkailemalla tehtyjen tutkimusten perusteella tiedetään, että erityisesti äidin, mutta myös lasta hoitavan isän kasvoihin ja silmiin katsomisella on tärkeä merkitys pienen lapsen psyykkiselle kehitykselle. On kyse siitä kehityksen vaiheesta, jossa minuus ja minuuden rajat ovat hahmottumassa. Syntyy kokemus minusta ja minusta erillisistä toisista tai siitä tärkeästä toisesta, joka useimmiten on äiti. Äidin ja lapselle tärkeiden aikuisten kasvoista ja silmistä alkaa joka tapauksessa tulla lapselle tärkeä havaintojen kohde.
Erityisesti imetystilanne tai sylissä tapahtuva pulloruokinta tarjoavat tähän hyvän mahdollisuuden. Tässä tyydyttävässä tilanteessa lapsella on pakottava tarve löytää äitinsä katse. Äidit myös vastavuoroisesti mielellään katsovat lastaan. Katseiden kohdatessa äidin spontaani reaktio on yleensä onnellinen ja tyytyväinen hymy. Vähitellen lapsikin vastaa tuohon hymyyn omalla hymyllään. Kaikki tämän omakohtaisesti kokeneet tietävät, kuinka voimakas ja sykähdyttävä tuo kokemus voi olla.
Äidille tulee hyvä olo, kun lapsi hymyilee tyytyväisyyttään ja lapselle vastavuoroisesti tulee hyvä olo, kun hän näkee äidin hymyn merkkinä äidin hyvästä olosta. On syntynyt molemminpuolisen hyvän olon kokemus.Vastavuoroinenkanssakäyminen luo näin edellytykset molemminpuoliselle tyydytyskokemukselle.
Katsekontaktin etsimisen tärkeyden lisäksi lapsella on varhainen, sisäsyntyinen ja pakottava tarve tyydyttäväänvastavuoroisuuteen. 1970 -luvun lopulla Edward Troncik työtovereineen teki tutkimuksia Daniel Sternin innoittamana (thestillfaceexperiments) pienten lasten ja heidän äitiensä kasvokkain tapahtuvista kohtaamisista. Niissä lapsi ja äiti ”seurustelivat” ja leikkivät toistensa kanssa ilmiselvästi nauttien tästä. Jonkin ajan kuluttua äiti kääntää päänsä sivulle. Kun hän jälleen katsoo lastaan, häntä onkehotettu olemaan täysin reagoimaton ja ilmeetön. Lapsi hämmentyy ja tekee kaikkensa saadakseen äskeisen ja tyydyttävän vuorovaikutuksen palaamaan. Kun se ei onnistu, lapsi ahdistuu ja vetäytyy tilanteesta kääntäen päänsä sivulle ja purskahtaa lopulta lohduttomaan itkuun.
Koe on keskeytettävä ja äiti joutuu palauttamaan äskeisen tyydytystä tuottavan vuorovaikutuksen. Hyvää tässä koejärjestelyssä oli se, että hyvä oli palautettavissa, koska tyydyttävän vuorovaikutuksen katkeaminen ei kestänyt kauaa. Lapsen kannalta pahaa olisi ollut se, jos tällainen vastavuoroisuuden puute ei olisi ollut palautettavissa tai se olisi jatkunut pitkään.
Tronickin työryhmä toteaa, että toistuvana ja pitkäkestoisena äidin kykenemättömyys vastata lapsensa vastavuoroisuuden tarpeisiin voi vaikeuttaa lapsen minuuden, itsetunnon ja sosiaalisten kykyjen kehittymistä.
Psykoanalyytikko ja lastenlääkäri D. W Winnicott (1971) puhuu tästä varhaisesta ja vastavuoroisesta katsomistapahtumasta peilauksena ja äidin kasvoista ja katseesta peilinä. Winnicott ajattelee, että lapsella on pakottava tarve tällaiseen peilaukseen, koska lapsen kehittyvä minuus tarvitsee jotain, josta heijastua takaisin.
Mitä lapsi näkee, kun hän katsoo äitiään? Winnicottin mukaan hän näkee itsensä. Äidin katseestalapsinäkee myös sen, miten äiti näkee hänet ja miltä äiti näyttää.Useimmiten tämä on itsestään selvää. Entä jos äidin kasvoilta on luettavissa ilmeettömyyttä, masennusta tai huolestuneisuutta? Mitä lapsi tällaisessa tilanteessa näkee äitinsä kasvoilta? Hän näkee ensisijaisesti äitinsä mielentilan eikä itseään eikä minuutensa rakentumisen kannalta tärkeitä asioita.
Tällaisella on seurauksensa. Lapsen oma luovuus kärsii. Lapsi kuitenkin yrittää kaikin tavoin saada peilausta läheisiltään ja ympäristöltään, koska suotuisa kehitys sitä vaatii. Jos tämäkään ei onnistu, lapsi vetäytyy suojellakseen haavoittuvaa sisintään.
Lapselleen omistautunut ja häneen samastunut äiti katsoo sylissään olevaa lasta. Äidin ilme riippuu siitä, mitä hän näkee. Tyytyväinen äiti, silloin kun kaikki on hyvin, näkee sylissään lapsensa, joka on hänelle rakas. Katseellaan, hymyllään, sylillään ja hellällä huolenpidollaan hän välittää tämän lapselleen. Lapsi näkee vastavuoroisesti äitinsä kasvoilta ja kokee äidin huolenpidossa sen, että hän on äidilleen tärkeä ja rakas.
Tällaiset ”peilauskokemukset” ovat erinomaisen tärkeitä terveen minuuden kehityksen kannalta. Toistuessaan riittävän usein ne sisäistyvät ja muodostuvat sitä kautta rakastettavan, hyvän ja arvokkaan minuuden rakennusaineiksi. Asian voi myös ilmaista niin, että tällaisella ihmisellä on usein läpi elämän mielessään kokemus siitä, että hän on omana itsenään tärkeä ja arvokas.
Äidin kasvot eivät siis ole peili, joka heijastaa takaisin vain sen, minkä sinne näyttää. Kyse on täydentävästä ja vastavuoroisesta takaisinheijastustapahtumasta, jossa lapselle välittyy se, että hän on olemassa ja hän ja hänen tarpeensa ovat äidille tärkeitä ja arvokkaita. Vähän yksinkertaistaen voidaan sanoa, että lapsi voi nauttia omasta olemassaolostaan, jos äiti puolestaan nauttii lapsestaan.
Tässä tapahtumassa myös löytyy se tärkeä toinen – tavallisimmin äiti, jonka kanssa vastavuoroisuus voi tyydyttävällä tavalla toteutua. Tällainen ihminen kykenee myöhemmin elämässään suhtautumaan maailmaan ja toisiin ihmisiin niin, että hän uskoo tyydyttävän vastavuoroisuuden olevan mahdollista.
Olen muuntanut Descartesin kuuluisan mietelauseen: ”Ajattelen, olen siis olemassa”, muotoon: ”Katson ja minut nähdään, olen siis olemassa”. Oikeanlainen peilaus on oman olemassaolon kokemuksen kannalta keskeisempää kuin ajattelun kautta saavutettu olemassaolon kokemus.
Tämä peilauksen tarve on läpi elämän jatkuvaa. Se ei rajoitu vain varhaislapsuuteen. Me tarvitsemme jatkuvasti meille tärkeitä toisia peileinämme. Me haluamme tietää, kuinka meidät nähdään ja mitä meistä ajatellaan. Itsetuntomme tarvitsee sitä.Kaipaamme myönteistä vastakaikua itsellemme.
Entä jos en tullut nähdyksi…
Kun lapsina ilmaisimme meille tärkeille ihmisille itseämme, toiveitamme tai halujamme, yritimme lukea heidän ilmeistään, kasvoiltaan sitä, miten he niihin suhtautuivat. Myönteinen suhtautuminen vahvisti kokemusta itsestämme.
Entä jos näimme heidän kasvoiltaan, katseestaan välinpitämättömyyttä, kiinnostumattomuutta, pilkallista huvittuneisuutta tai jopa vähättelyä? Tuntisimme todennäköisesti sitä suurempaa häpeää, mitä tärkeämmästä asiasta meidän kannaltamme oli kyse. Tunne voisi olla: kuinka saatoin olla niin hyväuskoinen, että odotin jotain myönteistä. Kuinka saatoin olla niin typerä, että odotin myönteistä vastakaikua itselleni ja omille toiveilleni. Ei minulla kuitenkaan ole väliä.
Toistuessaan tällaiset kokemukset altistavat häpeälle. Näistä ihmisistä voi tulla hiljaisia, punastelevia ja arkoja ihmisiä, joiden katse on luotu alas. Heistä on kiusallista olla katseiden kohteena. Heidän olemuksensa viestii kanssaihmisille: Älä katso minua, minun on vaikea olla katsomisen kohteena, koska pelkään melkein jatkuvasti, että häpeällinen kelpaamattomuuteni paljastuu.
On ymmärrettävää, että tällaiset kokemukset jatkuessaan kaventavat ja rajoittavat elämää ja siitä saatavia tyydytyskokemuksia. Seurauksena voi olla yksinäisyyttä, sosiaalisen elämän niukkuutta ja pahimmassa tapauksessa masennusta.
Häpeän silmät päästäni
Erik H. Erikson toteaa: ”Häpeä on paljastettuna olemista toisen katseen edessä ja tuskallista tietoisuutta siitä, että toinen näkee, ilman, että on valmis tai halukas siihen, että tulee nähdyksi.”
Tämä Eriksonin määritelmä häpeästä oikeastaan tiivistää kaiken olennaisen häpeän käsittelyn vaikeudesta myös psykoterapiassa. Häpeästä tai häpeän tunteen vallassa oleva ei voi katsoa terapeuttiaan, joka katsoo häntä. Hän katsoo muualle tai kääntää katseensa alas tai pois, koska pelkää terapeutin näkevän sen, mitä hän häpeää.
Kun terapeutti tapaa henkilön, joka on hakeutumassa psykoterapiaan ja jolla on ilmeisiä vaikeuksia katsoa terapeuttia, on syytä kysyä, tapahtuuko tämä katseen välttely ujoudesta, pelosta, syyllisyydestä, masentuneisuudesta vai häpeän paljastumisen pelosta?
Suomalaisen psykoanalyysin pioneerit Pentti Ikonen ja Eero Rechardt toteavat, että häpeä on reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen. He ajattelevat, että elämänhalun ja -vietin keskeinen ilmentymä on tyydyttävän vastavuoroisuuden löytäminen.
Edellinen hieman toisin sanottuna: Kun jokin elintärkeä odotus tai tarve ei kohtaakaan vastavuoroisuutta, seurauksena on häpeäreaktio. Kyse on tunteesta, jossa oma tarve tai odotus paljastuu vääränlaiseksi, kelpaamattomaksi ja hävettäväksi. Paljastuminen saa haluamaan sen kätkemistä.
Pahimmillaan häpeä on eräänlainen sisäänpäin tapahtuva romahdus, joka lamauttaa ja pysäyttää. Siinä koko oma minuus osoittautuu rakkauteen kelpaamattomaksi ja arvottomaksi. Näin ollen häpeä on mitä suurimmassa määrin minuuden kokonaisvaltaista tuskaa.
Sofokleen klassinen tragedia Kuningas Oidipus kertoo myös häpeän valtavasta tuhovoimasta. Kuten tunnettua Oidipus surmaa tietämättään isänsä ja nai niin ikään tietämättään äitinsä. Oidipuksen karu kohtalo paljastuu hänelle itselleen vähitellen. Päiviö Oksalan sanoin ”Sofokles ikään kuin kerii Oidipuksen kohtalon vyyhdin auki kohtaus kohtaukselta”. Oidipus haluaa selvittää isänsä kuningas Laioksen murhan, ja kulkee askel askeleelta kohti omaa tuhoaan ymmärtämättä sitä itse.
Kun totuus lopulta paljastuu Oidipukselle, hän ei kestä syyllisyyttä ja häpeää ja puhkaisee lopulta silmänsä, jotta pääsisi näkemästä aiheuttamansa totuuden ja siihen liittyvänhäpeän.
Ruotsalainen psykoanalyytikko ja kirjailija Else-Britt Kjellqvist toteaa kirjassaan RöttochVitt: omskamochskamlöshet, että kenties kaikkein voimakkain yksittäinen häpeälle altistava tekijä on se, ettei lapsena ole tullut rakastetuksi omana itsenään.
Winnicottin ajatuksia seuraten voidaan todeta, että äidin hellä huolenpito ja rakastava katse ovat pienen lapsen koko olemassaolon ja elämän keskeisin pyrkimys ja tarkoitus. Ne luovat perustan lapsen perusturvallisuudelle sekä todelliselle ja vahvalle itsetunnolle ja minuuden kokemukselle.
Puutteet tässä minuutta rakentavassa varhaisessa vuorovaikutuksessa saavat kokemaan, että on jollain tavalla rakkauteen ja välitetyksi tulemiseen kelpaamaton tai arvoton. Sellaisen minuuden kokemuksen paljastuminen on suuri häpeä.
Masentunut katse
Pitkittyessään häpeä voi johtaa masennukseen. Tunnekokemuksina ne ovat lähellä toisiaan, molemmissa on kyse minuuden kokemuksen menetyksestä ja vaurioista. Häpeään verrattuna masennuksessa korostuu itseen kohdistuva vihamielisyys ja sen seurauksena psyykkinen kipu.
Seuraavassa lyhyt katsaus masennuksen psykologiaan.
Kun minuuden kokemus on kerran syntynyt, sen säilyttämisestä tulee elinikäinen tehtävä. Se ei onnistu ilman meille tärkeitä toisia. Erityisen merkityksellinen – suorastaan elintärkeä – tämä on varhaislapsuudessa – kuten edellä on esitetty.
Erityisen selvästi tämä tärkeän toisen välttämättömyys tulee näkyviin vaikeissa depressioissa. Lähes kaikki depressiota tutkineet psykoanalyytikot ovat sitä mieltä, että juuri itselle välttämättömän toisen menetys tai puute perimmältään johtaa depressiiviseen kehitykseen. Yhteys sisäiseen (samastuksen kautta sisäistyneeseen) tai ulkoiseen tärkeään toiseen on minuutta ylläpitävä välttämätön side. Erityisesti koettujen puutteiden ja pettymysten herättämä viha uhkaa masennuksessa tätä yhteyttä ja samalla koko minuuden kokemusta tai lievemmissä tapauksissa sen elävyyttä.
Riitta Tähkä toteaa, että tässä hätätilassa masentunut samastuu julmana ja kylmänä kokemaansa tärkeään toiseen säilyttääkseen yhteyden häneen. Samastus on kuitenkin valikoivaa ja kohdistuu tärkeän toisen sadistisiin puoliin, jotta tämän hyvinä koetut (usein idealisoidut) puolet säästyisivät masentuneen primitiiviseltä raivolta. Tällä tavalla masentunut jatkaa sisäisessä maailmassaan sadistista suhdettaan olemassaololleen välttämättömään, mutta samalla tavatonta kärsimystä tuottavaan tärkeään toiseen.
Edellä esitetystä seuraa se, että masentunut ei kykene sallimaan itselleen mitään hyvää, ei itseltään eikä muilta. Masentunut on kääntynyt vastustamaan kaikkea hyvänä ja tyydyttävänä koettua. Hän on tavallaan jäänyt kiinni kipuun ja kärsimykseen. Hoitotilanteessa tämä näkyy esim. siinä, että terapeutin osoittama aito myötätunto masentuneen kokemaa kärsimystä kohtaan voi laukaista vihamielisyyden itseä kohtaan.
Erityisesti vakavissa depressioissa kärsimys ja kipu voivat olla jopa elämää ylläpitäviä yhdyssiteitä sekä sisäistettyihin että ulkoisiin itselle tärkeisiin toisiin. Julmuus, tuhoavuus ja niihin liittyvä kipu ovat sitä, mikä masentuneelle on keskeistä hänen sisäisessä kokemusmaailmassaan suhteessa itselle tärkeisiin toisiin. Kipu on näiden suhteiden tunteenomainen ominaislaatu. Siitä ei voi luopua, koska tuskallinen side on parempi kuin ei mitään.
Eräs vakavasti masentunut henkilö viilteli haavoja käsivarsiinsa. Hän selitti sen olleen välttämätöntä, koska tunsi, että vain voimakas fyysinen kipu auttoi häntä säilyttämään kokemuksen omasta olemassaolostaan. Hän ilmaisi suhteensa kipuun myös sanomalla, että kaipaa sitä, koska se on niin todellista, eikä sitä voi menettää. Se tuntui välillä tärkeämmältä kuin hyvinvointi.
Hän myös totesi: Minulla ei ollut valinnan mahdollisuutta. En valinnut kipua. Se oli ainoa vaihtoehtoni. Masennukseni, sellaisena kuin sen koin, oli vaihtoehdottomuutta. Oli vain kipu ja minä. Elämä oli kipeänä olemista, ei ollut muuta elämää. Elämä ilman kipua ei olisi ollut elämää lainkaan, se olisi ollut kuolemaa, joka oli silloin se ainoa toinen vaihtoehto.
Hän koki myös, että tietyn kynnyksen ylitettyään kivusta tuli tuhovoima. Kun kipu tuli sietämättömäksi, hänen minuutensa ei enää säilynyt kokonaisena, vaan se hajosi osiin: siihen, joka tuhoaa ja siihen, joka tuhotaan. Sellaista hän ei kestänyt kauaa. Silloin hän todella toivoi, että kuolisi, koska psyykkinen hajoaminen oli äärimmäisen tuskallista ja pelottavaa.
Kivun psyykkinen käsittely on tunnetusti vaikeaa, koska sillä ei yleensä ole psyykkisesti käsiteltävää muotoa. Se on hyvin usein sanatonta ja hahmotonta. Sitä on vaikea asettaa omassa elämässä minkäänlaisiin käsitettävissä oleviin yhteyksiin. Sen suhteen on avuton. Edellä kuvaamani henkilö totesi työskenneltyään usean vuoden ajan vaikean masennuksensa kanssa, että hän oli vähitellen alkanut löytää hahmoa kivulleen. Se liittyi jotenkin puutteeseen. Sen sisältönä tuntui olevan pelottavan voimakas kokemus jonkin hänelle tärkeän puuttumisesta.
Hän sanoi: Minä olisin halunnut antaa mitä vain, kaiken itsessäni, jotta joku hyväksyisi sen, mitä minulla oli annettavana. Kipu johtui siitä, etten kokenut saavani antaa mitään tärkeää kenellekään, ja siksi minulla ei myöskään ollut oikeutta tarvita, pyytää jotakuta vastaamaan puutteeseeni.
On ilmeistä, että hän tunsi itsensä pahaksi ja arvottomaksi ja hyväksi vain silloin, kun hän antoi itsensä toisten käytettäväksi. Arvottomana hän koki, että ei kyennyt tasavertaiseen vastavuoroisuuteen ihmissuhteissaan. Tämän vuoksi hän tuli helposti hyväksikäytetyksi.
On ilmeistä, että varhaiset traumaattiset menetykset ja puutteet vaikeuttavat olennaisesti minuuden eri puolien haltuunottoa ja vahvistumista. Seurauksena on eriasteisia omanarvontunnon, itsetunnon ja minuuden kehityksen puutteita ja vaurioita. Niiden tiedetään altistavan depressiiviselle kehitykselle, koska tällä tavalla itsetunnoltaan vammautunut ihminen kestää huonosti vastoinkäymisiä ja menetyksiä.
Kasvuympäristön sosiaaliset ja muut vaikeudet, vanhempien omat ongelmat voivat olla syinä tällaisiin puutteisiin. Myös kliinisestä kokemuksesta tiedetään, että erityisesti äidin lapsen varhaisvaiheissa sairastama masennus voi luoda alttiutta masentuneisuudelle myöhemmässä elämässä.
Miten masentunut suhtautuu katsomiseen tai katsottuna olemiseen.?
Esimerkkini vakavasti masentunut nuori nainen istui melkein koko terapiansa ajan epämukavan näköisesti tuolin reunalla kumarassa katse alas painettuna. Mielikuvani nyt vuosia myöhemmin on – joka saattaa olla väärä, ettei hän olisi lainkaan katsonut minua. Olettaisin, että hän ei uskaltanut nostaa katsettaan ja antaa katseiden kohdata. Ehkä hän pelkäsi joko näkevänsä oman julmuutensa minun katseestani tai sen depressiivisen tyhjyyden tai läsnäolon puutteen, joka oli kenties ollut ominaista hänen varhaiselle lapsuudelleen.
Ehkä hän myös saattoi pelätä näkevänsä minun myötätuntoni hänen kärsimystään kohtaan. Sitäkään hän ei ehkä olisi kestänyt. Kuten edellä totesin, vakavasti masentuneen on vaikea vastaanottaa mitään hyvää tai mitään sellaista, joka edustaisi toivoa paremmasta.
Näin vakavasti masentuneelle katsominen ja katsottuna oleminen saattavat olla kovin vaikeita ja ristiriitaisia asioita.
Toinen lievemmin masentunut potilas kirjoittaa näin:
Tuosta toisesta ihmisestä, joka olisi jakamattomasti minun, saisin voiman elämään. Depression pimeys valkenisi päiväksi, rintaa lakkaisi ahdistamasta, sydämenlyönnit tasoittuisivat, kädet eivät vapisisi… Rakkaus, jonka saisin, karkottaisi pelon ja painajaiset, ja sen turvin uskaltaisin antautua muihinkin ihmissuhteisiin. Se mahdollistaisi elämän jatkumisen, niin kuin äidin rakkaus mahdollistaa pienen lapsen elämän jatkumisen.
Olen juossut vuosikymmeniä tuon fantasian ja virvatulen perässä. Vaivaisen elämäni läpi on siis kulkenut jono ihastuksia ja rakkauksia. En ole ihastunut kehen tahansa enkä rakastunut kehen tahansa. Olen etsinyt kunnioittamisen arvoisia kohteita ja pettynyt yhä uudelleen. On tullut toteen näytetyksi, että missä valot ovat kirkkaat, siellä myös varjot ovat syvät.
Edellä kuvatut ylimitoitetut ja epärealistiset odotukset kertonevat osaltaan siitä, että masentunut tuo hoitosuhteeseen toiveen siitä, että hän terapeutissaan löytäisi uuden ja paremman vanhemman tai vanhemmat. Hän toivoo, että terapeutti ei hylkää, jätä tai laiminlyö, niin kuin hänen lapsuutensa vanhemmat ovat tehneet. Hän toivoo, että saisi hyvityksen tai jopa uuden lapsuuden, tavalla, joka korjaisi syntyneet henkiset vauriot.
Tämä henkilö toisin kuin edellinen katsoi koko ajan hyvin intensiivisesti ja vetoavasti minua silmiin. Tuntui kuin hän olisi syönyt tai ahminut minua katseellaan.
Sitaatti myös kertoo siitä herkästä toivon ja pettymyksen tasapainosta, joka vallitsee itsetunnoltaan ja minuuden kehityksessään vaille jääneiden tai vaurioituneiden henkilöiden terapiassa. Heille katsominen ja katsottuna oleminen voivat olla todella vakava asia sekä hyvässä että pahassa.
Sen vuoksi terapeutin tulisi kyetä tarjoamaan tällaiselle henkilölle ne joskus puuttuneet läsnä olevat, ystävälliset ja empaattiset kasvot. Parhaiten se voi tapahtua, jos terapeutti aidosti kykenee eläytymään potilaan masentuneeseen tunne- ja mielenmaailmaan. On tärkeätä, että terapeutti on aito, sillä nämä potilaat ovat erityisen herkkiä haavoittumaan, jos heille tarjotaan tehtyä tai epäaitoa empatiaa.
Ympyrä sulkeutuu: Silmät todellakin ovat sielun peili.
Katsekontakti psykoterapiassa
Psykoterapiamenetelmiä ja asetelmia on monenlaisia. Keskityn esityksessäni minulle tuttuun kahteen erilaiseen terapiajärjestelyyn: varsinaiseen klassiseen psykoanalyysiin ja kasvokkain tapahtuvaan psykoanalyyttiseen psykoterapiaan.
Edellisessä järjestely on seuraavanlainen: Potilas makaa sohvalla ja analyytikko istuu hänen takanaan niin, että potilas ei näe häntä. Tässä tilanteessa potilassaa ohjeen kertoa kaikesta mielessään olevasta, olipa se mitä tahansa. Tämä aineisto yhdessä analyytikossa heränneiden ajatusten, mielikuvien, tunteiden, tunnelmien ja vastatunteiden kanssa muodostavat sitten analyyttisen vuoropuhelun ja työskentelyn aineksen.
Tässä kohtaa on syytä alleviivata sitä seikkaa, että potilas ja analyytikko eivät katso toisiaan työskentelyn aikana.Tämä järjestelyn sanotaan luovan suotuisat edellytykset sille, että potilas voi monien ulkoisten ärsykkeiden ja katsekontaktin häiritsemättä keksittyä säiseen maailmaansa, mielikuviinsa ja tunteisiinsasekä niiden sanoittamiseen. Analyytikko sen sijaan ei ole täysin potilaan sanallisen informaation varassa, analyytikko voi tehdä havaintoja sohvalla makaavan potilaan nonverbaalisesta ilmaisusta ja kehonkielestä.
Tässä asetelmassa myös analyytikko voi potilaan katsomisen häiritsemättä paremmin keskittyä omien tunteiden ja mielikuvien seuraamiseen.
Se, että potilas ei näe analyytikkoaan, luo hyvät edellytykset ns. transferenssitunteiden ja mielikuvien kehittymiselle. Niissä potilas sijoittaa analyytikkoonsa mielikuvia, tunteita ja ominaisuuksia, jotka ovat peräisin hänen oman kehityshistoriansa tärkeistä henkilöistä ja tapahtumista. Potilas ei pääse tarkistamaan niiden oikeellisuutta esimerkiksi katsomalla näyttääkö analyytikko siltä kuin hänestä tuntuu. Nämä ”virhetulkinnat ja -havainnot” muodostavat sitten tärkeän osan psykoanalyyttista työskentelyä – ns. transferenssin tutkimusta ja tulkintaa.
Kasvokkain tapahtuvassa psykoterapiassa terapeutti ja potilas istuvat toisiaan vastapäätä, jolloin sekä potilaan että terapeutin verbaalinen, nonverbaalinen ja muu kehonkieli ovat vastavuoroisesti kummankin havaittavissa.Tässäkin terapia-asetelmassa työskentelyn lähtökohtana on kaikki se, mitä potilaan mielessä liikkuu.
Näiden kahden psykoterapiamenetelmän välistä eroa voitaisiin kuvata seuraavan kuvitteellisen esimerkin avulla. Potilas tunnustaa ahdistuneena, kuinka hänkin kouluaikanaan oli osallistunut erään luokkatoverin kiusaamiseen. Myöhemmin hän sai kuulla, että tämä kiusattu oli tehnyt itsemurhan. Tieto herätti hänessä katumusta ja voimakasta syyllisyydentunnetta.
Analyytikko on jonkin aikaa hiljaa. Tuona aikana analyytikko yrittää palauttaa mieliinsä, mikä tuossa kertomuksessa ja koetussa on tuttua. Mitä kerrottu hänen mielessään herättää.Mitkä potilaan motiivit tuohon kiusaamiseen osallistumiselle saattoivat olla?Onko hänen kehityshistoriassaan jotain, joka tekisi potilaan osallistumisen kiusaamiseen paremmin ymmärrettäväksi? Onko kiusaamista esiintynyt muissa yhteyksissä. Onko häntä itseään kiusattu jne.?
Ennen kuin analyytikko ehtii sanoa tai kysyämitään, potilas haluaa tietää, miksi analyytikko oli hiljaa? Hänelle tuli sellainen olo, että analyytikko on vihainen ja tuomitseva, koska hän oli ollut niin raukkamainen, että kiusasi luokkatoveriaan.
Voi olla, että kasvokkain tapahtuvassa psykoterapiassa potilaan ei olisi yhtä helppo päätyä tällaiseen tulkintaan terapeutin hiljaisuudesta, kun hänellä on mahdollisuus yrittää lukea terapeutin kasvoilta ja ilmeestä terapeutin suhtautumista ja reaktioita häntä piinanneeseen muistoon.
Jos terapeutti kykenee suhtautumaan myötätuntoisesti ja potilaan ahdistusta ja syyllisyyttä ymmärtämään pyrkien eikä tuomiten, tämä suhtautuminen luultavasti välittyy terapeutin kasvoilta ja olemuksesta. Tämä voi helpottaa ja auttaa potilasta vapaammin käsittelemään koulukiusaamista ja omia vaikuttimiaan siinä sekä kokemaansa syyllisyyttä ja katumusta.
Se, että psykoanalyyttisessa tilanteessa potilaalla ei ole mahdollisuutta katsomalla analyytikkoaan, tämän kasvoja ja ilmeitä ”tarkistaa” transferenssimielikuviensa ja tunteittensa ”oikeellisuutta”, voi olla sekä hedelmällistä että raskasta.
Jos potilas sietää olla transferenssitunteittensa ja -mielikuviensa vallassa, hänellä on mahdollisuus analyytikon avustuksella saada parempi kosketus kouluaikaisen kiusaamiskokemuksen varhaisempiin taustoihin. Tällainen taantuma voi kuitenkin muodostua raskaaksi varsinkin, jos esimerkiksi potilaan vähemmän tietoiset sadistiset taipumukset alkavat tulla tietoisiksi. Niihin liittyvää syyllisyyttä ja rangaistuksen uhkaa voi olla raskas kohdata ja kestää.
Kliinisestä kokemuksesta tiedetään, että psykoanalyysi, jossa potilas on sohvalla, ei sovellukaikille. Se ei ole suositeltavaa henkilöille, joilla on varhaisessa kehityksessään paljon ja laaja-alaisia traumoja ja puutteita, jotka ovat johtaneet esimerkiksi psykoottiseen oireiluun, vaikeaan narsistiseen persoonallisuushäiriöön, käytöshäiriöihin tai vaikea-asteisiin addiktioihin.
Näillä henkilöillä minuuden varhaisen rakentumisen puutteet ovat niin laaja-alaisia, että he eivät kestä terapia-asetelmaa, jossa eivät voi nähdä terapeuttiaan. Heille on tärkeää nähdä terapeuttinsa kasvot, jolta voivat yrittää ”lukea” sen, miten terapeutti heidät näkee. Ongelmiensa vuoksi he tarvitsevat ennen kaikkea luotettavat, turvallisetja empaattiset kasvot, joiden avulla voivat alkaa korjata vaurioitunutta kokemusta itsestään ja luottamusta ihmisiin.
On hyvä huomata, että klassisessa psykoanalyyttisessa asetelmassa analyytikko voi paremmin peittää vastatunteitaan, koska potilas ei näe häntä. Kasvokkain tapahtuvassa terapiassa se ei ole niin helppoa, koska potilas todennäköisesti pystyy ainakin jossain määrin ja jollakin tavalla havaitsemaan tai aistimaan terapeutin tunnetiloja tämän kasvoilta tai kehonkielestä.
- R. Winnicottilla (1971) on mielenkiintoinen näkemys psykoterapeuttisen työn tavoitteista. Psykoterapia ei hänen mukaansa ole vain viisaitten ja osuvien tulkintojen tekemistä. Sitä voidaan pitää pitkän tähtäimen yrityksenä antaa potilaalle takaisin sitä, mitä hän terapiatilanteeseen tuo. Terapiatilanne on monimutkainen johdannainen niistä kasvoista ja siitä inhimillisestä peilistä, jotka heijastavat takaisin sen, mitä potilas sinne tuo.
Winnicott haluaa nähdä oman olemisensa terapeuttina tästä näkökulmasta. Jos hän siinä onnistuu, potilas – vaikkei täysin paranisikaan – löytää tässä prosessissa oman itsensä ja kokee olevansa olemassa omana itsenään ja todellinen. Se on enemmän kuin pelkkää olemista. Se on sellaisen minuuden löytymistä, jossa voi olla oma itsensä myös suhteessa toisiin.
Tällainen työ varhaisena peilinä olemisesta ei Winnicottin mukaan ole helppoa. Se on emotionaalisesti vaativaa ja jopa uuvuttavaa, mutta onnistuessaan siitä saatava tyydytys on palkitsevaa, kun potilas voi löytää tavan olla oma itsensä. Se voi heille itselleen olla jopa tärkeämpää kuin oireista vapautuminen.