Sosiaalipsykologisessa tutkimusasetelmassa koehenkilö seisoo reppu selässä arvioimassa edessä olevan mäenrinteen jyrkkyyttä. Mikä kaikki vaikuttaa arvioon? Toisessa koeasetelmassa koehenkilö on tukalassa tilanteessa. Hänellä on 20 prosentin todennäköisyys saada sähköisku. Millainen aivojen pelkoreaktio on, jos henkilö on tilanteessa yksin tai yhdessä turvallisen ihmisen kanssa, joka pitää häntä kädestä? Varmaan kehittyneemmät aivoalueet pystyvät paremmin säätelemään pelkoa turvallisen kumppanin läsnäollessa?
Tutkimukset osoittavat, että mäki-tehtävässä arvioimme jyrkkyyden eri tavalla riippuen siitä, olemmeko yksin vai yhdessä haasteen edessä. Kaverin kanssa mäki näyttää loivemmalta (Proffittin selkäreppu-koe). Sähköisku-kokeessa turvallinen kumppani auttaa, mutta ei niin, että tapahtuisi uudempien aivoalueiden lisääntynyttä säätelyä, vaan niin, että vanhojen tunneaivojen alkuperäinen pelkoreaktio jää pienemmäksi (Coanin kädestäpitämis-koe).
Aivomme siis tietävät, olemmeko yksin vaikka emme sitä tietoisesti ajattelisi. Jim Coan, Virginian yliopiston kliinisen psykologian ja affektiivisen neurotieteen prosessori, on tämän perusteella esittänyt Social Baseline -teorian: yhteydessä olo on perustilamme ja tunnesäätelymme perustuu vuorovaikutukseen. Myös hyvä sisäinen mielikuva turvallisesta toisesta auttaa säätelyssä. Mielemme ja aivomme toimivat parhaiten, kun olemme hyvässä kontaktissa: tunteiden säätely on optimaalista, saamme tukea rauhoittumiseen ja aivojen tasolla energian käyttö on tehokkainta. Olo on levollinen ja energiaa on helppo suunnata mielekkäästi. Aivoille yksinolo on siis uhka: energiaa tuhlaantuu ja mm. stressihormoni kortisolia erittyy enemmän.
Psykoterapiatutkimuksesta tiedetään, että hyvä yhteistyösuhde ennustaa hoidon onnistumista. Psykoterapiassa ja psykoanalyysissa tapahtuu myös paljon muuta vuorovaikutuksellista kuin puhe. Psykoanalyysiin piirissä puhutaan mm. tunteensiirrosta ja tiedostamattoman kommunikaatiosta toiselle tiedostamattomalle. Nämä ovat tärkeitä ilmiöitä, jotka tulevat vuorovaikutukseen. Näiden ymmärtäminen ja integraatio minäkokemukseen ovat hoidon kulmakiviä.
Samalla aito yhteys toiseen helpottuu, kun sen tieltä puretaan sisäisiä esteitä. Psykoanalyysin piirissä onkin pohdittu onko Talking Cure myös Being Cure? Samalla syntyy lisäkysymys – onko psyykkinen kannattelu totta myös neurotieteen tasolla? Ja mikä vaikutus psykoanalyyttisen hoidon tiiviydellä onkaan? Kun yhteys itseen ja toiseen hoidon kautta paranee, myös yhteydessä olon tärkeät vaikutukset mieleemme ja aivoihimme lisääntyvät. Ollaan positiivisella kehällä yksilön hyvinvoinnin ja ihmissuhteiden näkökulmasta.
Kirjoituksen aiempi versio on ilmestynyt komppi.net sivustolla.
Eila Saarinen