Lapsuus ja yhteis­kunta 2016


Yhteis­kunta määrit­telee omassa piiris­sään lapsuuden ehdot. Lapsuus, aivan alusta alkaen, vaikuttaa seuraa­vien suku­pol­vien yhteis­kun­taan. Tästä kahteen suun­taan tapah­tu­vasta vuoro­vai­ku­tuk­sesta antaa selkeän esimerkin psykoa­na­lyy­tikko ja kehi­tyksen tutkija Erik H. Erikson kirjas­saan Lapsuus ja yhteis­kunta (Child­hood and Society) vuodelta 1920. Hän tutki kahden inti­aa­ni­heimon tapaa hoitaa lapsia ja sitä, miten lasten kasvatus oli yhteisön toiminnan ja selviy­ty­misen kannalta muotou­tunut tarkoi­tuk­sen­mu­kai­seksi. Sioux-inti­aanit olivat olleet sotaisa, puhve­leja metsäs­tävä ja liik­kuva heimo. Yurok- inti­aa­nien elämä oli ollut rauhal­lista ja muusta maail­masta eris­täy­tyvää, he elivät kalas­tuk­sella ja luonnon anti­mien keräi­lyllä. Vasta­syn­ty­nyttä sioux-lasta hoidet­tiin mahdol­li­simman hyvin, imetet­tiin pitkään ja aina lapsen halu­tessa. Imetyksen lopetus tapahtui sitten äkkiä ja rajusti, kun lapsi osoitti merk­kejä rinnan pure­mi­sesta. Siihen reagoi­tiin heti. Lasta voitiin lyödä ja huutava vauva kapa­loi­tiin tiukasti, jottei kiukkua voi purkaa huito­malla ja potki­malla. Lapsen kiuk­kuitkua pidet­tiin nyt hyvänä ja terveel­li­senä asiana, hänestä tulee vahva ja rohkea sotilas ja metsäs­täjä. Poikien leik­kien ohjailu tapahtui samoissa merkeissä ja aikuis­tu­mis­ri­tu­aali aika­naan oli sekin raju. Mieheksi siir­tyvän pojan tuli aurin­ko­tans­sissa tuottaa itsel­leen kipua repi­mällä rintansa rikki. Yuro­kien lasten­kas­vatus oli alusta saakka toisen­laista. Vierotus rinnasta tapahtui varhain ja kaikin tavoin pyrit­tiin vält­tä­mään liial­lista muka­vuutta. Lapsen tuli lähteä kont­taa­maan mahdol­li­simman varhain ja myöhem­mässä lapsuu­dessa ateriointi oli tarkoin säädeltyä, jokainen lusi­kal­linen oli huolel­li­sesti ja hitaasti pures­kel­tava eikä ollut sopivaa pyytää lisää ruokaa. Alusta saakka piti oppia kerää­mään mahdol­li­simman paljon omai­suutta.

Lasten kasvatus sata vuotta sitten oli toisen­laista kuin nyt. Yksi doku­mentti pienten lasten kasva­tuksen ihan­teesta 1900-luvulla löytyy Arvo Ylpön teok­sesta Äiti pikku­lap­sensa hoita­jana ja ruok­ki­jana vuodelta 1925. Ylppö oli monella tavalla aikaansa edellä, ja hänen työnsä tulok­sena Suomen lasten terveyden tila ja erityi­sesti vasta­syn­ty­neiden ja keskosten hoito para­nivat ratkai­se­vasti. Aikansa lapsi hän myöskin oli. Yksi hänen opet­ta­mansa peri­aate oli se, että lapsella tulee olla alusta saakka sään­nöl­linen ruokinta-aika­taulu, jota on tarkasti nouda­tet­tava lapsen nälkäit­kusta huoli­matta. Silloin myös ruumiil­linen kuritus oli sallittua, jopa arvos­tettua. Inti­aa­nien aurin­ko­tanssin paikalla tienä miehi­syy­teen oli ylei­seen asevel­vol­li­suu­teen perus­tuva varus­mies­pal­velu. Nuoru­kaiset suljet­tiin moniksi kuukausiksi laitok­seen, jossa heidän yksi­löl­li­syy­tensä mini­moin­tiin ja heidät koulu­tet­tiin ehdot­to­masti totte­le­maan ylem­piar­voisten käskyjä. Asia sine­töin­tiin yhtei­sellä valalla. Yksi yhteis­kun­tien ja valtioiden tehtävä 1900-luvulla oli käydä maail­man­sotia ja monia pienempiä sotia. Lasten­kas­va­tuksen yllä esiin otetut peri­aat­teet ovat hyvin tätä tarkoi­tusta palvel­leet. Miljoonat miehet mars­si­tet­tiin omista yksi­löl­li­sistä tarpeis­taan, toiveis­taan ja koske­mat­to­muu­des­taan luopu­neina tais­te­lu­hau­tojen kautta omiin hautoi­hinsa.

Entä nyt, minkä­lai­seen synty­mässä olevaan maail­ma­jär­jes­tyk­seen meidän tapamme kasvattaa lapsiamme saat­taisi sopia? Lasten elämä on nyt parempaa ja turval­li­sempaa kuin koskaan ennen. Maailma kaikessa moni­nai­suu­des­saan on lasten nähtä­vissä ja koet­ta­vissa . Karumman lapsuuden eläneen suku­polven edus­tajat ovat joskus huolis­saan kaiken saami­sesta liian helposti. Toisen­lai­siakin havain­toja voi tehdä. Kun on kannettu huolta yhteis­kunnan selviy­ty­mi­sestä, on pidetty tärkeänä työurien piden­tä­mistä kilpai­lu­kyvyn ja kansan­ta­louden turvaa­mi­seksi. Niitä voi pidentää alusta ja lopusta, mutta ehkä myös keskeltä pienten lasten vanhem­pien koti­hoidon tuen aikaa lyhen­tä­mällä. Tämäkin ehdotus kelpasi yhteis­kun­nal­lisen keskus­telun ja päätök­sen­teon osaksi. Tässä kai ajatel­tiin, toisin kuin ennen, että pikku­lapsen varhaisen hoivan ja vuoro­vai­ku­tuksen tarjoaja voi yhtä hyvin olla äiti, vanhemmat vuoro­tellen tai joukko päivä­kodin henki­lö­kuntaa, mikä vaih­toehto kulloinkin parhaiten tehok­kuutta ja tuot­ta­vuutta palve­leekin. Päivä­ko­ti­ryh­mien ja koulu­luok­kien kokoa suuren­ne­taan ja koulua­vus­tajia vähen­ne­tään. Tehok­kuuden ja kilpailun ihanne leimaa muutenkin koulu­maa­ilmaa, kouluja kilpai­lu­te­taan keske­nään ja kansain­vä­li­sesti . Turva­pai­kan­ha­ki­joiden perheiden yhdis­tä­mistä halu­taan vaikeuttaa tai estää. Mihin mahdamme olla pyrki­mässä? Tasa-arvoi­seen hyvin­voin­tiyh­teis­kun­taan varmasti, mutta yhteis­kunnat tarvit­sevat tehok­kuut­taan myös lisään­ty­vien soti­las­me­nojen rahoit­ta­mi­seen. Synkkä tulkinta voisi olla sellainen, että jumalten tuho ei ole koskenut sodan jumalaa. Miljoo­nien miesten sijasta hän haluaa nyt miljar­deja euroja, ruplia ja dolla­reita tehok­kaan tekniikan yllä­pi­tä­mi­seksi.

Mikä tällainen sodan jumala oikein on, mitä tähän meta­fo­raan kätkeytyy? Hän ilmoittaa itses­tään monessa yhtey­dessä. Syys­kuun 11. päivän tapah­tu­mien jälkeen presi­dentti Bush julisti, että nyt alkaa hyvän tais­telu pahaa vastaan. Ymmär­tääk­seni Osama bin Laden oli yhtä vakuut­tu­neesti samalla asialla, hyvän tais­telu pahaa vastaan on molem­pien osapuolten yhteinen usko. Sama asetelma on tuttu vaikka kuinka monesta muusta yhtey­destä: hutut ja tutshit, punaiset ja valkoiset. Vastus­tajan ideo­lo­gian pahuus ei riitä, myös vastus­tajat nähdään pahoina. Sodassa ihmisten maailma väären­ne­tään musta­val­koi­seksi. Jos palaamme yhteis­kun­nasta takaisin lapsuu­teen, löydämme saman ilmiön kehi­tyksen alku­koh­dista. Psykoa­na­lyyt­tisten teorioiden mukaan pienen vauvan ensim­mäinen keino selvitä tunte­musten ja impuls­sien risti­rii­tai­suu­desta on halko­minen ja pois työn­tä­minen: hyvä ja tyydyt­tävä on omaa itseä, paha, petty­mystä tuot­tava ja tuhoava on itsen ulko­puo­lelle kuuluvaa. Asiaa voi hahmottaa käyt­täen yksin­ker­tais­taen Melanie Kleinin ja hänen seuraa­jiensa luomia käsit­teitä. Edellä kuvattua mielen maisemaa he kutsuvat skitso-para­noi­di­seksi posi­tioksi. Sen valli­tessa itsen ja äidin, tai yleensä itsen ja toisen, raja ei ole sillä tavalla olemassa, että äiti olisi vauvalle hänestä riip­pu­maton yksilö. Äiti on koko­naan hyvä silloin, kun hän tyydyttää vauvan tarpeet ja koko­naan paha silloin kun näin ei tapahdu. Tämän posi­tion rinnalle alkaa vähi­tellen kehittyä toinen positio, depres­sii­vinen positio, jossa raja itsen ja äidin välillä alkaa hahmottua. Eril­li­senä koettua äitiä voi oikeasti rakastaa ja vihata, häntä voi kaivata hänen poissa olles­saan, tuntea kiitol­li­suutta ja syyl­li­syyttä. Tunteiden ja impuls­sien halko­minen ja pois­työn­tä­minen, omien mielen sisäl­töjen toiseen sijoit­ta­minen, ei enää ole ainoa tapa. Vauvan kasvu ja kypsy­minen ja synnyn­näiset ominai­suudet vaikut­tavat tämän tapah­tuman onnis­tu­mi­seen, mutta ennen kaikkea tarvi­taan riit­tävän pysyvää vuoro­vai­ku­tusta turval­lisen aikuisen kanssa, jotta vähi­tellen omat sekä rakas­tavat että tuhoavat mielen sisällöt tulevat siedet­tä­väksi osaksi itseä ja niitä voidaan mielen keinoilla käsi­tellä. Tähän kehi­tyk­seen tarvi­taan psyyk­kistä työtä. Aluksi tämä työ tapahtuu vauvan ja häneen virit­ty­neen äidin vuoro­vai­ku­tuk­sessa ja sitten sisäis­tet­tynä proses­sina depres­sii­visen posi­tion yllä­pi­tä­mi­seksi koko elämän ajan. Näin vauvasta voi kehittyä ihminen, joka sietää risti­rii­taisia tunteita ja tarpeita itses­sään ja muissa ja näkee toiset ihmiset eril­li­sinä yksi­löinä omine toivei­neen ja tarpei­neen. Jos varhainen mielen raken­tu­minen ei ole sujunut suotui­sasti, tämä tilanne voi helposti järkkyä ja skitso-para­noi­dinen positio päästä taas vallit­se­vaksi. Näin voi tapahtua erityi­sesti kuor­mit­ta­vissa elämän­ti­lan­teissa ja ympä­ristön paineessa, jolloin omasta psyyk­ki­sestä työstä luopu­minen houkuttaa. Tällöin ihminen ei tunne olevansa vastuussa siitä, mitä toisille tekee, koska eril­lisiä toisia itsen kaltai­sina ihmi­sinä ei koke­muk­sena ole. Muuka­laiset ovat pahoja ja polt­to­pullon heit­tä­minen ihmisten asuin­si­joihin voi tapahtua ilman sisäistä risti­riitaa. Pieni sioux-vauva ei saanut turval­li­sessa, hyväk­sy­vässä ja ymmär­tä­vässä vuoro­vai­ku­tuk­sessa sulattaa ja pehmentää vihaisia yllyk­kei­tään, muuttaa niitä mielen keinoilla käsi­tel­tä­viksi. Depres­sii­visen posi­tion saavut­ta­minen ei ollut sisään raken­nettu tavoite eikä oman heimon kult­tuuri sen säilyt­tä­mistä tukenut. Meta­fora sodan jumalan palve­le­mi­sesta voidaan ymmärtää tästä asetel­masta.

Mistä me tämän sodan jumalan sitten lopulta voisimme löytää? Hän ei asu Olympon vuorella eikä muual­la­kaan korkeuk­sissa, vaan maassa alhaalla, ihmisen mielessä, meissä itses­sämme. Ensim­mäisen maail­man­sodan jälkeen silloisen Kansain­liiton aloit­teesta Albert Eins­tein ja hänen kutsu­ma­naan Sigmund Freud kävivät monissa maissa julkaistun kirje­kes­kus­telun vuonna 1932. Se on julkaistu Freudin koot­tujen teosten Stan­dard Editio­nissa. Eins­tein päät­teli, että sodan hulluutta ei voi ymmärtää muuten kuin ajat­te­le­malla, että ihmi­sillä täytyy olla sisäinen halu vihaan ja hävi­tyk­seen. Normaa­listi se on uinu­vana, mutta se näyttää helposti leimah­tavan ja johtavan kollek­tii­vi­seen hulluu­teen, sotaan. Hän kysyy Freu­dilta, onko ihmis­kunnan mentaa­lista evoluu­tiota mahdol­lista johtaa siihen suuntaa, että tältä hulluu­delta oltai­siin paremmin suojassa. Freud käyttää vastaus­kir­jees­sään kuole­man­vietin käsi­tettä ja tarkas­telee sen ja elämän­vietin, eroksen, jatkuvaa ja vält­tä­mä­töntä vuoro­vai­ku­tusta. Kesy­tet­tynä ja elämän­vietin kanssa yhteen valjas­tet­tuna kuole­man­vietin aggres­sii­vinen energia on arvo­kasta, mutta paljaana kuole­man­vietti vie ihmisen ja ihmi­syh­teisöt tuhon ja hävi­tyksen tielle. Freud näkee toivon kult­tuurin kehi­tyk­sessä. Ehkä sitä kautta lopulta pääs­täi­siin aikaan, jolloin sotia ei ole. Mylly voi tosin jauhaa niin hitaasti, että tarvit­sevat ehtivät kuolla nälkään ennen kuin leipä­jau­hoja syntyy, kirjoittaa Freud.

Kult­tuurin kehitys näkyy ja tapahtuu lasten­ka­ma­reissa, ihmisten tavoissa hoitaa lapsiaan. Siellä voidaan edistää kykyä mielen keinoilla hallita vihan ja väki­vallan impuls­seja. Rauhaa maail­maan ei ehkä ole odotet­ta­vissa, kun vasta­voima, kutsum­mepa sitä sitten sodan juma­laksi tai kuole­man­vie­tiksi tai joksikin muuksi, on kovin mahtava. Lasten kehi­tyksen edel­ly­tyksiä vaaliva yhteis­kunta, joka ymmärtää varhaisen vuoro­vai­ku­tuksen perus­ta­van­laa­tuisen merki­tyksen, voinee kuitenkin tuottaa seuraavan suku­polven, jonka mielen kompassi osoittaa pari piirua enemmän rakkauden suun­taan.

Antti Kumento

Tykkää meistä Face­boo­kissa