Kielitieteilijä Janne Saarikivi kolumnoi huhtikuussa Helsingin Sanomissa otsikolla Luonnontiede kertoo vähän kaikesta. Kirjoituksessa hän kommentoi tunnetun tiedemiehen Esko Valtaojan kirjoittamaa Kaiken käsikirjaa. Saarikiven mielestä tuo kirja, ”joka julkeasti väittää käsittelevänsä kaikkea”, ei käsitellyt juuri mitään tärkeää.
Miksi näin? Kritiikin kärki kohdistui kapean luonnontieteelliseen näkemykseen, jonka mukaan todellista tai todellisuutta ovat vain luonnontieteelliset faktat. Että koostumme atomeista, että meihin vaikuttaa painovoima jne. ”Mutta kaikki, se ei ole vain tietoa, vaan ennen kaikkea merkitystä. Siksi jos minä kirjoittaisin kaiken käsikirjan, aloittaisin omasta pelostani.”
Saarikivi toteaa, että luonnontieteen tutkimuskohde on todellisuus, ihmistieteiden taas ”todellisuuden kokemus ja merkitys”. Kokemuksellisesti tärkeää todellisuutta ovat sellaiset asiat kuin rakkaus, tunteet, kauneus, valta, hyvä ja paha, vastuu. Kaipaus, suru, viha, onni, värit ja sävyt. Merkitykset, jotka annamme asioille.
Psykologina jaan Saarikiven huolen siitä, että tieteen piirissä käsityksemme todellisuudesta typistetään usein positivistis-empiristiseksi kuvaksi, faktoiksi, joista ”kulttuuris-sosiaalis-psyykkis-semioottinen” ulottuvuus jää puuttumaan. Erityisen hämmästyttävää on, että näin tehdään varsin usein myös psykologian sisällä. Psykologian, jonka pitäisi nimensä mukaisesti käsitellä ihmisen sisäistä kokemusta, mielen maailmaa. Sitä maailmaa, jossa asiat tuntuvat joltakin, merkitsevät jotakin.
Tästä kirjoittaa myös yhdysvaltalainen psykologian ja psykiatrian professori Jonathan Shedler. Hän kuvaa kirjoituksessaan, kuinka nuorena miehenä suoritti akateemisia opintoja psykologiassa – ja yllättyi pahemman kerran.
Opintojen keskivaiheilla hän päätyi tutkimusapulaiseksi kognitiivisen psykologian kokeeseen, jossa mitattiin koehenkilöiden reaktioaikoja tietokoneen ruudun ääressä. Hän kiinnostui tavasta, jolla koehenkilöt toimivat kokeen aikana, heidän suhtautumisestaan koehenkilönä toimimiseen. Hän mainitsi tästä kokeen johtajalle, joka ei kuitenkaan kiinnostunut lainkaan asiasta. Samanlaiseen asenteeseen hän törmäsi kerta toisensa jälkeen. Shedler kirjoittaa: ”Kukaan noista Columbian professoreista ei ollut nähnyt yhtäkään oikeaa potilasta, eivätkä heitä lainkaan kiinnostaneet sellaiset asiat kuin unet, inhimilliset intohimot, tärkeät elämänvalinnat, rakkaus, viha, tuska, tai psyykkinen konflikti… lyhyesti sanoen, heitä ei kiinnostanut mikään sellainen, mitä suurin osa ihmisistä pitäisi psykologisesti kiinnostavana.”
Shedler törmäsi myös tutkijoihin, jotka toteuttivat lähes absurdilta kuulostavaa kyselytutkimusta, jotta ”saisivat julkaisuja”. Aina ei voinut ymmärtää, mitä hyötyä tuloksista voisi olla, olivat ne sitten minkä suuntaiset hyvänsä. Koko kysymyksenasettelu tuntui keinotekoiselta. Puhuttiin myös käsitteestä ”PJY”, ”Pienin Julkaistavissa oleva Yksikkö” – se oli akateemista valuuttaa markkinoilla, joissa julkaisujen määrä on tärkeämpi kuin laatu.
Psykotieteissä kovaa valuuttaa on tällä hetkellä neurotieteellinen tutkimus. Meillä, niin maallikoilla kuin psykoammattilaisilla, on taipumus uskoa neurotieteellisen tutkimuksen tekevän ilmiöistä todellisempia ja objektiivisempia. Aivokuvien esittäminen lisää julkaisussa tutkimustulosten uskottavuutta. Tutkimusten uutisoinneissa fMRI-tutkimusten koettiin tekevän ilmiöistä kritiikittömän todellisia ja objektiivisia (Takalo 2011). Yleisesti koetaan myös, että jos psykoterapialla havaitaan olevan vaikutuksia aivoihin, sen vaikuttavuus uskotaan suuremmaksi.
Tämä kuvastaa ajattelumme absurdisuutta: onhan psykoterapia oppimis- ja muutosprosessi, ja koska aivot ovat nimenomaan elin jonka tarkoitus on mahdollistaa elämämme ympäristössämme ja muuttua adaptiivisesti, olisi todella outoa, jos oppiminen ei muuttaisi mitään aivoissa. Aivothan ovat oppimisen elin! Tavoittaako aivojen kuvantamis- tai tutkimusmenetelmämme tuon muutoksen kuinka hyvin, on toinen kysymys. Muutos, jos se voidaan ihmisen kokemuksessa tai toiminnassa havaita, on ilman sitäkin todellinen.
Neuropsykoanalyysin piirissä on otettu käyttöön käsite kaksoisaspektimonismi. Sen mukaan todellisuus on meille aina perimmältään tavoittamaton. Todellisuutta voi kyllä yrittää tavoittaa eri näkökulmista ja eri menetelmin, erilaisista havaintokulmista. Kaksoisaspektimonismin ”mukaan psykoanalyysi ja neurotieteet tarjoavat erilaiset havaintonäkökulmat saman kohteen tutkimiseen: psykoanalyysin näkökulma on subjektiivisen kokemusmaailman näkökulma ja neurotieteiden näkökulma on ruumiillisten tilojen ja prosessien näkökulma” (Takalo 2011, 45, kursiivi lisätty). Todellisuus pohjimmiltaan ei koostu materiaalisesta tai mielellisestä; nämä eivät ole todellisuuden substansseja vaan erityyppisiä havaintoja. Ne ovat erilaisia aspekteja todellisuuden hahmottamisessa.
Elegantissa kirjoituksessaan kaksoisaspektimonismista tieteenfilosofi Ari Takalo selventää vielä, miten Freudin tietoisuusteoria täydentää näkemystä. Freudin mukaan ulkoisen todellisuuden tavoin sisäinen todellisuus on aina sinänsä tavoittamaton. Havaintomme todellisuudesta ovat aina aistiemme ja ajattelumme kategorioiden jäsentämiä. Freudin teoriassa tietoisuus on mielen aistinelin, joka havainnoi psyykkisiä kvaliteetteja, sisäistä maailmaa. Mieli saa havaintoja kahdesta suunnasta, ulkoa ja sisältä päin. Ulkoista todellisuutta havainnoidaan viiden eri aistin kautta. ”Sisäistä todellisuutta puolestaan havainnoidaan affektiivisten aistihavaintojen kautta. (—) Nimenomaan affektiiviset havainnot ovat se, mikä saa asiat subjektiivisesti tuntumaan joltakin; ilman affektiivista kokemusta asiat eivät tunnu miltään ja toimintaimpulssi tilanteisiin reagoimiseen puuttuu” (mts. 45).
Miten sitten havainnoida ja tutkia ihmisen sisäistä maailmaa, tunteita, ristiriitoja, intohimoja, unia, mielikuvia, tiedostamatonta? Asioita, jotka sinänsä ovat näkymättömiä, suoran havainnon ulottumattomissa?
Psykoanalyysissa ja -terapiassa on omat välineensä, joilla tutkia ihmisen ilmaisua ja sitä kautta sisäistä maailmaa. Ilmaisussaan ihminen antaa näytteitä psyykkisestä työstään. Psyykkistä työtä halujen, tunteiden ja ajatusten kanssa voidaan yhdessä havainnoida psykoterapian ”laboratorio-olosuhteissa”. Psykoanalyysia ja psykoterapiaa voi pitää – mikroskoopin lailla – apuvälineinä sen tutkimiseen, millaisia pysyvämpiä säännönmukaisuuksia havaintojemme taustalla on. ”Affektiivisten havaintojen taustalla olevia säännönmukaisuuksia koskevia teorioita kutustaan psykoanalyyttisessa psykologiassa usein metapsykologiaksi” (Takalo, 2011, 46).
Kannattaako kysyä vain sellaista, mihin on helppo vastata? Vain sellaista, minkä tutkimiseen on valmiit menetelmät? Freud on esittänyt vertauksen: kotiin palaava voi yöllä etsiä avaimia katulampun valokeilan alla, mutta jos ne ovat pudonneet muualle, tämä ei paljon auta. Asian vaikea tavoitettavuus ei tee sen etsimisestä turhaa. Tällaiseen etsimiseen uskaltautuvat ehkä vain suurimmat tieteen löytöretkeilijät, kuten Kopernikus, Darwin tai Freud.
Olen iloinen siitä, että insinööri osaa suunnitella sillan, joka kestää, tai lentokoneen, joka pysyy ilmassa. On myös hyödyllistä, että aivojen tutkimusmenetelmät kehittyvät, että psyykkisiä toimintoja voidaan kuvata myös neurotieteen näkökulmasta. Onhan tästä suuri hyöty esim. monien aivosairauksien kuntoutuksen kannalta. Mutta en pidä siitä, että kapea luonnontieteellinen tai neurotieteellinen käsitys nostetaan ainoaksi oikeaksi kuvaksi todellisuudesta. Tai että selitystasot sekoitetaan.
On eri asia tutkia maalauksen pigmenttiä tai sen esteettistä arvoa. Ääriesimerkki näkökulmien ja selitystasojen sotkemisesta on amerikkalainen tutkimus, jossa demokraatteja tai republikaaneja äänestäneiden aivoista etsittiin eroja aivokuvantamisen avulla. Tämä ei ole enää vain huvittavaa vaan myös hiukan pelottavaa.
Toistaiseksi hyvä kirja, elokuva tai taideteos kuvaa minulle todellisuutta osuvammin kuin aivokuva elokuvaa katselevasta ihmisestä. Freud sanoi kerran: ”Minne tahansa menenkin, runoilija on ollut siellä ennen minua.” Takalon mukaan taideteosta (mts. 49), elokuvaa tai kaunokirjallisuutta voi pitää eräänlaisena ”affektiivisena tallenteena”. Tallennekuva ulkoisesta todellisuudesta – esimerkiksi valokuva – on helppo ottaa. Sisäiset tilat, vaikkapa tunteet, on vaikeampi tallentaa johonkin muotoon. Taideteokset ehkä pääsevät lähimmäksi sisäisen todellisuuden kuvausta.
Freud kuvasi psykoanalyytikon ammattia ”mahdottomaksi”, koska kyse on potilaan ja psykoterapeutin yhteistyöprosessista, jonka lopputulosta ei terapeutti voi yksin määrätä. Mahdottomana vastaavista syistä hän piti myös hallitsijan ja opettajan ammattia. Toisaalta tuo ”mahdottomuus” on myös etuoikeus: psykoterapeutteina ja psykoanalyytikoina saamme päivästä toiseen keskittyä olennaiseen: inhimillisen kokemuksen, merkitysten tutkimiseen yhdessä toisen ihmisen kanssa. Sekin on todellista todellisuutta.
Anna Lilja, PsL, psykoanalyytikkokandidaatti
Lähteet:
http://www.jonathanshedler.com/PDFs/Shedler%20(2006)%20That%20was%20then,%20this%20is%20now%20R9.pdf
Takalo, A. (2011) Psykoanalyyttisen ja neurotieteellisen tiedon suhteesta. Psykoanalyyttinen Psykoterapia, 7, 43-51.