Kuljen serpentiinipolkua Ateenan Likavittos -kukkulan rinnettä ylös. Liikenteen melu on jäänyt taakse, tuuli puhaltaa ja ruoho kahisee. Kun astun valkoisesta portista kukkulan laella sijaitsevan Pyhän Yrjön kappelin pihaan, portin molemmin puolin asetetuista kaiuttimista rämähtää soimaan angloamerikkalainen popmusiikki. Kaiuttimet kuuluvat kappelin takana olevalle kahvilalle, kuten kohta selviää. Musiikki soi sitten väistämättä kaiken näkemäni taustalla, ja olemisesta tulee toisenlaista kuin se olisi ollut hiljaisuudessa.
Istun tamperelaisessa kahvilassa lukemassa. Yhtäkkiä havahdun muutokseen ilmapiirissä ja omassa olemisessani. On kuin tila avartuisi, rentoudun. Muutos tapahtuu, koska taustalla kuulunut tasainen, voimakas hurina – jonkin koneen ääni – on äkillisesti lakannut. Tulen äänestä tietoiseksi vasta, kun se on vaiennut.
Kaksi pientä, nopeasti unohtuvaa tilannetta, joissa tulen hetkellisesti tietoiseksi ympäröivän äänimaailman vaikutuksesta.
Milan Kundera kertoo viime vuonna suomeksi ilmestyneessä esseekokoelmassa Esirippu lyhyen tarinan unohdetusta romaanista, jonka on kirjoittanut Jaromir John. Romaanin nimi on Räjähdysmoottorihirviö (1932), ja se kertoo herra Engelbertistä, joka muuttaa 1920-luvun alussa Prahaan viettämään eläkepäiviään. Modernin maailman meteli saa hänet kuitenkin pois tolaltaan, erityisesti autojen ja moottoripyörien, ”räjähdysmoottorihirviöiden”, ulvonta. Hän ei pysty nukkumaan, ja paettuaan melua turhaan maaseutuhotelliin tai pikkukaupungissa asuvien ystävien luo, hän päätyy lopulta viettämään yönsä junissa, joiden pehmeä, arkaainen ääni antaa mahdollisuuden edes jonkinlaiseen lepoon. Kundera toteaa sitten, että romaanin kirjoittamisen aikaan Prahassa oli ehkä yksi auto sataa tai tuhatta asukasta kohti, mutta juuri silloin tuon uuden meluilmiön saattoi havaita koko hämmästyttävässä uutuudessaan. Tästä Kundera johtaa yleisen säännön: ”Sosiaalisen ilmiön eksistentiaalinen kantama ei erotu selvimmin sen ollessa laajimmillaan, vaan silloin kun se on alussa, paljon heikompana kuin myöhemmin.” Tästä hän löytää useita esimerkkejä: uskonpuhdistus käynnistyi Saksassa, jossa kirkon turmeltuneisuus oli vähäisintä (Nietzschen huomio); Kafkan ajan byrokratia oli nykyiseen verrattuna lapsenkengissä silloin kun hän kuvasi sen hirviömäisen potentiaalin; 1960-luvun filosofit kritisoivat kulutusyhteiskuntaa, joka sittemmin on edennyt karikatyyrimäisiin mittasuhteisiin. Kundera esittää toisen yleissäännön: ”Ajatus aina lopulta vaikenee saman todellisuuden toistuessa kerta toisensa jälkeen.”
Kundera jatkaa vielä siitä, miten moottorien melu ensin kauhistutti, sitten pikku hiljaa muovasi ihmistä uudelleen ja lopulta ”kaikkialla läsnä olevana herätti hänessä melun tarpeen ja sen myötä täysin uudenlaisen suhteen luontoon, lepoon, iloon, kauneuteen, musiikkiin (joka muututtuaan katkeamattomaksi äänitaustaksi menetti taiteen luonteensa) ja vieläpä puheeseen (jolla ei ole enää, kuten joskus, etuoikeutettua sijaa äänten joukossa)”. Kundera pitää tätä olemassaolon historiassa tapahtunutta muutosta niin syvällisenä ja pysyvänä, ettei yksikään sota tai vallankumous ole pystynyt vastaavaan.
Kunderan syy kertoa Räjähdysmoottorihirviöstä liittyy hänen varsinaiseen teemaansa, romaanitaiteen erityisluonteeseen. Meille näyttäytyvän maailman eteen on ripustettu esitulkinnan esirippu, jonka vankina ovat niin mukautujat kuin kapinoitsijatkin. Sen rikki repäiseminen on Kunderan mukaan Cervantesista alkaen romaanitaiteen tunnusmerkki. Niinpä Jaromir John on vähäisyydestään huolimatta oikea romaanikirjailija, koska hän ei kirjoita sen mukaan, mitä voi lukea esiripusta, vaan näyttää todellisuuden toisesta näkökulmasta.
Yksi Kunderan tarkoittamista 1960-luvun filosofeista lienee ollut kulutusyhteiskuntaa ja massakulttuuria kriittisesti analysoinut Herbert Marcuse. Niin kuin Räjähdysmoottorihirviö kirjoitettiin aikana, jolloin autoja oli vasta vähän, Marcuse kirjoitti Yksiulotteisen ihmisen 1964 (suom. 1969) aikana, jolloin televisio ja muu viihde-elektroniikka olivat vasta tulleet koteihin, ja kulutusyhteiskunta oli nykyiseen nähden alkutaipaleella. Tietokoneista ja kännyköistä ei ollut tietoakaan. Marcusen mukaan länsimainen teollistunut yhteiskunta on kulkemassa kohti totalitarismia; se ei pohjaudu aitoon yksilönvapauteen, vaan tarpeiden manipulointiin massakulttuurin, mainonnan ja helpon mielihyvän tyrkyttämisen kautta. Kaikki tämä tuhoaa sitä yksityisyyttä, jossa ihminen voi ajatella, kysyä ja löytää itsensä varassa. Tämä yksityisyys on ajatuksenvapauden välttämätön ehto. Mitä äänimaailmaan tulee, Marcuse kirjoittaa: ”On pelottavaa kuinka vapaasti ihmisten sallitaan häiritä rauhaa missä vain rauhaa ja hiljaisuutta vielä on, kuinka esteettömästi saa olla piittaamaton […] se ilmentää laillista ja jopa organisoitua pyrkimystä evätä toiselta tämän omimmat oikeudet, estää se että hän edes pienellä erityisalueella voisi itse määrätä.”
On vaikea havaita sellaista, minkä keskellä on kasvanut ja mikä on koko ajan läsnä. Alussa kertomassani pienessä kahvilaesimerkissä tulen tietoiseksi äänen olemassaolosta ja häiritsevyydestä vasta, kun se lakkaa. Marcuse tekee ajatuskokeen: mitä jos kaikki mainokset ja indoktrinoivat tiedotus- ja viihdytysvälineet puuttuisivat meiltä yhtäkkiä lopullisesti? Minkälaiseen tyhjiöön putoaisimme, minkä varassa alkaisimme hahmottaa elämäämme ja tarpeitamme? Tilanne olisi todellisuudessa varmaankin painajaismainen, mutta yritys sen kuvitteluun tuo ehkä näkyväksi sen, missä kaikessa olemme kiinni.
Äänimaailma on yhteydessä tilan kokemiseen. Ulkoapäin tuleva melu koetaan yleensä tunkeutuvana, omaa tilaa häiritsevänä. Melu saa myös fallisen voiman merkityksiä: moottoripyörät ja lentokoneen nousu. Melu tunkeutuu yksityiseen tilaan. Äänimaailman hallinnasta voi tulla valtataistelua, jossa toisen vapaus on toiselta pois, kuten kerrostaloissa tiedetään.
Hiljaisuus puolestaan liitetään esimerkiksi meditaatioon ja pyhän kokemiseen, vastaanottamisen tilaan. Se on yksilöllinen, kokemuksellinen asia; ulkoisessa todellisuudessa ei juuri koskaan ole täyttä hiljaisuutta. Sisäistä hiljaisuutta lienee kuitenkin vaikea saavuttaa lehtipuhaltimen ulinassa. Jo Likavittos-kukkulan taustamusiikki riitti muuttamaan suhdettani ympäröivään luontoon, kappeliin ja itseen. Hiljaisuus voi olla tottumattomalle pelottava, viedä lähelle tyhjyyden kokemusta tai kysymyksiin olemisen merkityksestä. Mielen sisältä voi nousta sellaista, mitä ei osaa odottaa. Tämä voi olla tervetullutta tai häiritsevää. Hiljaisuus voi myös antaa mahdollisuuden havaita sellaista, mikä ei sovi kuvaan, esirippuun.
Kristiina Kuula