Media ja some

Suomen psykoanalyyttinen yhdistys seuraa aikaansa: se on uudistanut kotisivujaan, joilla nyt alkaa ilmestyä myös blogi. Näillä sivuilla on myös yhdistystä koskevia uutisia sekä vain jäsenistölle rajatut sivut. Sivut mahdollistavat – ainakin periaatteessa – jäsenistön aiempaa aktiivisemman osallistumisen yhteiseen keskusteluun omalla verkkosivulla. Sivut ovat näin tulossa osaksi sosiaalista mediaa.

Wikipedian (joka itse on sosiaalinen media) mukaan sosiaalinen media (some) ”tarkoittaa verkkoviestin-täympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi”. Somessa viestintä tapahtuu monelta monelle, eli pe-rinteinen tiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan ero puuttuu. Some on jälkiteollinen ilmiö, joka muuttaa ”yhteiskunnan tuotanto- ja jakelurakennetta, taloutta ja kulttuuria”. Edelleen somen ajatellaan olevan viestinnän muoto, jossa käsitellään vuorovaikutteisesti tuotettua sisältöä ja luodaan ja ylläpidetään ihmisten välisiä suhteita.

Someen kuuluvat esimerkiksi Facebook ja Twitter. Eräässä somessa nämä kuvattiin seuraavasti, esimerk-kinä donitsin syöminen: ”Twitter: I’m eating a donut. Facebook: I like donuts. Yuotube: Here I am eating a donut. Instagram: Here’s a vintage photo of my donut. Linkedin: My skills include donut eating. Pinte-rest: Here’s a donut recipe.” Helppoa – ja sisältörikasta ;).

On helppo nähdä globaalin mediavallankumouksen hyvät puolet. Teknisesti helppo yhteydenpito, jopa maailmanlaajuisesti, aktiivisempi osallistuminen sisältöjen tuottamiseen, keskustelumahdollisuuksien lisääntyminen jne. Kuitenkin myös huoleen taitaa olla aihetta.

Tuoreessa kirjoituksessaan Siirtävä itse ja siirtävät objektit globalisaation ajassa psykoanalyytikko Christopher Bollas toteaa: ”Television ja nykyaikaisen median välityksellä olemme saaneet maailman lähentymään, ja silti sen kaltainen välitön läheisyys on itse asiassa luonut (—) vain naamioitunutta etäi-syyttä: emme ole lähempänä vaan vielä kauempana toisistamme.”

Bollas havainnollistaa asiaa konkreettisella esimerkillä: neljä ihmistä on kokoontunut yhdessä lounaalle. Jokaisella on mukana älypuhelin tai tablettitietokone. He puhuvat toisilleen, mutta saavat samalla puheluja, sähköposteja ja tekstiviestejä. Ne vievät heidät pois läsnä olevien ihmisten luota, kommunikoimaan virtuaalisten toisten kanssa; näiden neljän läsnä olevan ihmisen mukana lounaalla voi olla kymmenen virtuaalista. –Ryhmän jäsenet eivät enää loukkaannu näistä keskeytyksistä, ne hyväksytään uutena sosiaa-lisena normina. Vaarana on kuitenkin, että läheinen emotionaalinen ja psykologinen yhteys perheeseen ja ystäviin tulee uhanalaiseksi, kun virtuaaliset toiset työntyvät jatkuvasti väliin.

Virtuaaliset suhteet korvaavat siis enenevästi todellisia suhteita. Todella yksinäinen voi olla se, jolla on 400 FB-kaveria. Lisäksi Bollas puhuu siirtämisen kulttuurista: keskustelu voi keskeytyä milloin tahansa, joten sen on oltava riittävän pinnallista, ajatuksen roskaruokaa, joka voidaan heittää syrjään nopeasti siir-ryttäessä roskaruoka-ajatuksesta toiseen. Sen sijaan että ajatusta, sisältöä tai uutista ajateltaisiin, pohdis-keltaisiin, sulateltaisiin, on ”vaihtuva keskustelu informaationvälityksen ihanne”. Siirtävinä minuuksina tehtävämme on siirtää eteenpäin, mitä olemme nähneet tai kuulleet. Bollas kiteyttää: Olla globaali on olla osa ’markkinavoimissa’, joissa itse on markkinoiden objekti, vaihdettavissa ja siirtävä. Itsestä on tullut sulava osa markkinoita, ja kyky hitaaseen, reflektoivaan, epäsopuiseen ajatteluun on menetetty. ”Globaa-liyhteisö tarjoaa ajatuksia liikkeelle ilman ajattelua; niin nopeasti, että ne imaistaan eikä niitä muokata.”

Bollasin lisäksi toinen merkittävä kulttuurikritiikkiä harjoittava psykoanalyytikko, belgialainen Paul Ver-haeghe, on pohtinut sitä, miten mediavallankumous on muuttanut identiteettiämme ja maailmaamme. Hänen mukaansa samalla on hämärtynyt tiedon ja totuuden, sekä globaalin ja universaalin välinen tärkeä ero. Verhaeghen mukaan media toimii nykyään perverssinä Toisena, eroten perustavalla tavalla sitä edel-täneistä auktoriteetti-instituutioista. Tämä perverssi Toinen lupaa, ettei ole minkäänlaista puutetta, kunhan olemme tarpeeksi maksukykyisiä. Verhaeghen mukaan on tapahtunut rakenteellinen muutos niin identi-teetin kehityksessä kuin vietinsäätelyssä: kaikki, mikä oli ennen kiellettyä, on nyt pakollista, hän kärjistää. Kun yliminä ennen käski odottamaan ja lykkäämään tyydytystä, se käskee nykyään nauttimaan heti. En-nen auktoriteettina toimi kirkko tai muu ideologia, nyt vastaukset tarjoaa media. Media ja julkisuusbisnes kieltää puutteen, ja käskee meidän nauttia hankkimalla yhä uusia objekteja, kulutushyödykkeitä.

Verhaeghen mukaan ”kastraation hyväksymiseen” perustuva neuroottinen patriarkaatti on siis korvautunut perverssillä Toisella, joka tähtää voiton tekemiseen. Subjekti ohjataan kohti objekteja, ei toisia subjekteja. Lopputuloksena voi olla ”turhautumisen vyöhykkeelle eksyminen nimettömän turvattomuuden ja ahdistuksen lisääntyessä”. Vaarana on, että tämä diskurssi ei luo rakkautta ja sosiaalisia siteitä, vaan tuho-aa ne.

Oman aikamme kulttuurikritiikissä Bollas näkee psykoanalyysilla tärkeän tehtävän. Psykoanalyysin ydintä on havainnoida tiedostamattomia, automaattisia prosesseja, jotka hallitsevat toimintaamme usein myös itsemme vahingoksi. Psykoanalyysin tulisi käyttää tätä kriittistä funktiotaan enemmän myös vastaanotto-huoneen ulkopuolella. Ajan ilmiöiden, kuten mediavallankumouksen, tarkastelussa psykoanalyysi voisi puhua pysähtymisen, ajan ottamisen puolesta. Tuolloin ”salamannopeat, pelkästään siirtävät globaalit ajatukset voisivat tulla ajattelun ja reflektion kohteiksi, tuolloin voisimme ottaa seuraavan loogisen aske-leen psykoanalyysin nimissä aloitetussa projektissa”. Tämä reflektointi voisi tuoda välineitä pysäyttää siirtävän itsen rajoittamaton kasvu, joka uhkaa äärimmillään tuhota inhimillisen kommunikaation merkitystä.

Läsnäolon ja poissaolon teema nousi koskettavasti esiin elokuussa Prahassa. Siellä IPAn kansainväliseen kongressiin odotettiin lauantaiaamuna puhujaksi Christopher Bollasia. Session teemana oli Pain through the ages, tarkoittaen ihmisen eri ikävaiheisiin liittyvää psyykkistä kärsimystä. Session alussa ilmoitettiin kuitenkin, ettei Mr. Bollas pääse paikalle, sillä hän on ”unwell”. Kävi niin, että hänen kollegansa luki paperin hänen puolestaan. Paperin nimi oli ”Meaning and melancholia”, ja siinä Bollas käsitteli riipaisevasti omia sairastamisen, vanhenemisen ja kuoleman lähestymisen kokemuksiaan. Me, ehkä nelisenkymmentä kuulijaa, kuuntelimme keskittyneesti, tietämättä varmasti, onko Mr. Bollas vielä elossa. Kokemus oli vahvasti yhteinen, ajassa ja paikassa jaettu. – Voiko kokemuksen jakaa blogissa?

Anna Lilja

Käytetyt lähteet:

Bollas, C. (2013). Siirtävä itse ja siirtävät objektit globalisaation ajassa. Teoksessa: Niemi, T. (toim.) Haavoittava nuoruus. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.
 
Verhaeghe, P. ( 2010). Identiteetti etsimässä peiliä. Teoksessa Kurki, J. (toim.) Media ja identiteetti. Hel-sinki: Apeiron Kirjat.