Lapsuus ja yhteiskunta 2016

Yhteiskunta määrittelee omassa piirissään lapsuuden ehdot. Lapsuus, aivan alusta alkaen, vaikuttaa seuraavien sukupolvien yhteiskuntaan. Tästä kahteen suuntaan tapahtuvasta vuorovaikutuksesta antaa selkeän esimerkin psykoanalyytikko ja kehityksen tutkija Erik H. Erikson kirjassaan Lapsuus ja yhteiskunta (Childhood and Society) vuodelta 1920. Hän tutki kahden intiaaniheimon tapaa hoitaa lapsia ja sitä, miten lasten kasvatus oli yhteisön toiminnan ja selviytymisen kannalta muotoutunut tarkoituksenmukaiseksi. Sioux-intiaanit olivat olleet sotaisa, puhveleja metsästävä ja liikkuva heimo. Yurok- intiaanien elämä oli ollut rauhallista ja muusta maailmasta eristäytyvää, he elivät kalastuksella ja luonnon antimien keräilyllä. Vastasyntynyttä sioux-lasta hoidettiin mahdollisimman hyvin, imetettiin pitkään ja aina lapsen halutessa. Imetyksen lopetus tapahtui sitten äkkiä ja rajusti, kun lapsi osoitti merkkejä rinnan puremisesta. Siihen reagoitiin heti. Lasta voitiin lyödä ja huutava vauva kapaloitiin tiukasti, jottei kiukkua voi purkaa huitomalla ja potkimalla. Lapsen kiukkuitkua pidettiin nyt hyvänä ja terveellisenä asiana, hänestä tulee vahva ja rohkea sotilas ja metsästäjä. Poikien leikkien ohjailu tapahtui samoissa merkeissä ja aikuistumisrituaali aikanaan oli sekin raju. Mieheksi siirtyvän pojan tuli aurinkotanssissa tuottaa itselleen kipua repimällä rintansa rikki. Yurokien lastenkasvatus oli alusta saakka toisenlaista. Vierotus rinnasta tapahtui varhain ja kaikin tavoin pyrittiin välttämään liiallista mukavuutta. Lapsen tuli lähteä konttaamaan mahdollisimman varhain ja myöhemmässä lapsuudessa ateriointi oli tarkoin säädeltyä, jokainen lusikallinen oli huolellisesti ja hitaasti pureskeltava eikä ollut sopivaa pyytää lisää ruokaa. Alusta saakka piti oppia keräämään mahdollisimman paljon omaisuutta.

Lasten kasvatus sata vuotta sitten oli toisenlaista kuin nyt. Yksi dokumentti pienten lasten kasvatuksen ihanteesta 1900-luvulla löytyy Arvo Ylpön teoksesta Äiti pikkulapsensa hoitajana ja ruokkijana vuodelta 1925. Ylppö oli monella tavalla aikaansa edellä, ja hänen työnsä tuloksena Suomen lasten terveyden tila ja erityisesti vastasyntyneiden ja keskosten hoito paranivat ratkaisevasti. Aikansa lapsi hän myöskin oli. Yksi hänen opettamansa periaate oli se, että lapsella tulee olla alusta saakka säännöllinen ruokinta-aikataulu, jota on tarkasti noudatettava lapsen nälkäitkusta huolimatta. Silloin myös ruumiillinen kuritus oli sallittua, jopa arvostettua. Intiaanien aurinkotanssin paikalla tienä miehisyyteen oli yleiseen asevelvollisuuteen perustuva varusmiespalvelu. Nuorukaiset suljettiin moniksi kuukausiksi laitokseen, jossa heidän yksilöllisyytensä minimointiin ja heidät koulutettiin ehdottomasti tottelemaan ylempiarvoisten käskyjä. Asia sinetöintiin yhteisellä valalla. Yksi yhteiskuntien ja valtioiden tehtävä 1900-luvulla oli käydä maailmansotia ja monia pienempiä sotia. Lastenkasvatuksen yllä esiin otetut periaatteet ovat hyvin tätä tarkoitusta palvelleet. Miljoonat miehet marssitettiin omista yksilöllisistä tarpeistaan, toiveistaan ja koskemattomuudestaan luopuneina taisteluhautojen kautta omiin hautoihinsa.

Entä nyt, minkälaiseen syntymässä olevaan maailmajärjestykseen meidän tapamme kasvattaa lapsiamme saattaisi sopia? Lasten elämä on nyt parempaa ja turvallisempaa kuin koskaan ennen. Maailma kaikessa moninaisuudessaan on lasten nähtävissä ja koettavissa . Karumman lapsuuden eläneen sukupolven edustajat ovat joskus huolissaan kaiken saamisesta liian helposti. Toisenlaisiakin havaintoja voi tehdä. Kun on kannettu huolta yhteiskunnan selviytymisestä, on pidetty tärkeänä työurien pidentämistä kilpailukyvyn ja kansantalouden turvaamiseksi. Niitä voi pidentää alusta ja lopusta, mutta ehkä myös keskeltä pienten lasten vanhempien kotihoidon tuen aikaa lyhentämällä. Tämäkin ehdotus kelpasi yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon osaksi. Tässä kai ajateltiin, toisin kuin ennen, että pikkulapsen varhaisen hoivan ja vuorovaikutuksen tarjoaja voi yhtä hyvin olla äiti, vanhemmat vuorotellen tai joukko päiväkodin henkilökuntaa, mikä vaihtoehto kulloinkin parhaiten tehokkuutta ja tuottavuutta palveleekin. Päiväkotiryhmien ja koululuokkien kokoa suurennetaan ja kouluavustajia vähennetään. Tehokkuuden ja kilpailun ihanne leimaa muutenkin koulumaailmaa, kouluja kilpailutetaan keskenään ja kansainvälisesti . Turvapaikanhakijoiden perheiden yhdistämistä halutaan vaikeuttaa tai estää. Mihin mahdamme olla pyrkimässä? Tasa-arvoiseen hyvinvointiyhteiskuntaan varmasti, mutta yhteiskunnat tarvitsevat tehokkuuttaan myös lisääntyvien sotilasmenojen rahoittamiseen. Synkkä tulkinta voisi olla sellainen, että jumalten tuho ei ole koskenut sodan jumalaa. Miljoonien miesten sijasta hän haluaa nyt miljardeja euroja, ruplia ja dollareita tehokkaan tekniikan ylläpitämiseksi.

Mikä tällainen sodan jumala oikein on, mitä tähän metaforaan kätkeytyy? Hän ilmoittaa itsestään monessa yhteydessä. Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen presidentti Bush julisti, että nyt alkaa hyvän taistelu pahaa vastaan. Ymmärtääkseni Osama bin Laden oli yhtä vakuuttuneesti samalla asialla, hyvän taistelu pahaa vastaan on molempien osapuolten yhteinen usko. Sama asetelma on tuttu vaikka kuinka monesta muusta yhteydestä: hutut ja tutshit, punaiset ja valkoiset. Vastustajan ideologian pahuus ei riitä, myös vastustajat nähdään pahoina. Sodassa ihmisten maailma väärennetään mustavalkoiseksi. Jos palaamme yhteiskunnasta takaisin lapsuuteen, löydämme saman ilmiön kehityksen alkukohdista. Psykoanalyyttisten teorioiden mukaan pienen vauvan ensimmäinen keino selvitä tuntemusten ja impulssien ristiriitaisuudesta on halkominen ja pois työntäminen: hyvä ja tyydyttävä on omaa itseä, paha, pettymystä tuottava ja tuhoava on itsen ulkopuolelle kuuluvaa. Asiaa voi hahmottaa käyttäen yksinkertaistaen Melanie Kleinin ja hänen seuraajiensa luomia käsitteitä. Edellä kuvattua mielen maisemaa he kutsuvat skitso-paranoidiseksi positioksi. Sen vallitessa itsen ja äidin, tai yleensä itsen ja toisen, raja ei ole sillä tavalla olemassa, että äiti olisi vauvalle hänestä riippumaton yksilö. Äiti on kokonaan hyvä silloin, kun hän tyydyttää vauvan tarpeet ja kokonaan paha silloin kun näin ei tapahdu. Tämän position rinnalle alkaa vähitellen kehittyä toinen positio, depressiivinen positio, jossa raja itsen ja äidin välillä alkaa hahmottua. Erillisenä koettua äitiä voi oikeasti rakastaa ja vihata, häntä voi kaivata hänen poissa ollessaan, tuntea kiitollisuutta ja syyllisyyttä. Tunteiden ja impulssien halkominen ja poistyöntäminen, omien mielen sisältöjen toiseen sijoittaminen, ei enää ole ainoa tapa. Vauvan kasvu ja kypsyminen ja synnynnäiset ominaisuudet vaikuttavat tämän tapahtuman onnistumiseen, mutta ennen kaikkea tarvitaan riittävän pysyvää vuorovaikutusta turvallisen aikuisen kanssa, jotta vähitellen omat sekä rakastavat että tuhoavat mielen sisällöt tulevat siedettäväksi osaksi itseä ja niitä voidaan mielen keinoilla käsitellä. Tähän kehitykseen tarvitaan psyykkistä työtä. Aluksi tämä työ tapahtuu vauvan ja häneen virittyneen äidin vuorovaikutuksessa ja sitten sisäistettynä prosessina depressiivisen position ylläpitämiseksi koko elämän ajan. Näin vauvasta voi kehittyä ihminen, joka sietää ristiriitaisia tunteita ja tarpeita itsessään ja muissa ja näkee toiset ihmiset erillisinä yksilöinä omine toiveineen ja tarpeineen. Jos varhainen mielen rakentuminen ei ole sujunut suotuisasti, tämä tilanne voi helposti järkkyä ja skitso-paranoidinen positio päästä taas vallitsevaksi. Näin voi tapahtua erityisesti kuormittavissa elämäntilanteissa ja ympäristön paineessa, jolloin omasta psyykkisestä työstä luopuminen houkuttaa. Tällöin ihminen ei tunne olevansa vastuussa siitä, mitä toisille tekee, koska erillisiä toisia itsen kaltaisina ihmisinä ei kokemuksena ole. Muukalaiset ovat pahoja ja polttopullon heittäminen ihmisten asuinsijoihin voi tapahtua ilman sisäistä ristiriitaa. Pieni sioux-vauva ei saanut turvallisessa, hyväksyvässä ja ymmärtävässä vuorovaikutuksessa sulattaa ja pehmentää vihaisia yllykkeitään, muuttaa niitä mielen keinoilla käsiteltäviksi. Depressiivisen position saavuttaminen ei ollut sisään rakennettu tavoite eikä oman heimon kulttuuri sen säilyttämistä tukenut. Metafora sodan jumalan palvelemisesta voidaan ymmärtää tästä asetelmasta.

Mistä me tämän sodan jumalan sitten lopulta voisimme löytää? Hän ei asu Olympon vuorella eikä muuallakaan korkeuksissa, vaan maassa alhaalla, ihmisen mielessä, meissä itsessämme. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen silloisen Kansainliiton aloitteesta Albert Einstein ja hänen kutsumanaan Sigmund Freud kävivät monissa maissa julkaistun kirjekeskustelun vuonna 1932. Se on julkaistu Freudin koottujen teosten Standard Editionissa. Einstein päätteli, että sodan hulluutta ei voi ymmärtää muuten kuin ajattelemalla, että ihmisillä täytyy olla sisäinen halu vihaan ja hävitykseen. Normaalisti se on uinuvana, mutta se näyttää helposti leimahtavan ja johtavan kollektiiviseen hulluuteen, sotaan. Hän kysyy Freudilta, onko ihmiskunnan mentaalista evoluutiota mahdollista johtaa siihen suuntaa, että tältä hulluudelta oltaisiin paremmin suojassa. Freud käyttää vastauskirjeessään kuolemanvietin käsitettä ja tarkastelee sen ja elämänvietin, eroksen, jatkuvaa ja välttämätöntä vuorovaikutusta. Kesytettynä ja elämänvietin kanssa yhteen valjastettuna kuolemanvietin aggressiivinen energia on arvokasta, mutta paljaana kuolemanvietti vie ihmisen ja ihmisyhteisöt tuhon ja hävityksen tielle. Freud näkee toivon kulttuurin kehityksessä. Ehkä sitä kautta lopulta päästäisiin aikaan, jolloin sotia ei ole. Mylly voi tosin jauhaa niin hitaasti, että tarvitsevat ehtivät kuolla nälkään ennen kuin leipäjauhoja syntyy, kirjoittaa Freud.

Kulttuurin kehitys näkyy ja tapahtuu lastenkamareissa, ihmisten tavoissa hoitaa lapsiaan. Siellä voidaan edistää kykyä mielen keinoilla hallita vihan ja väkivallan impulsseja. Rauhaa maailmaan ei ehkä ole odotettavissa, kun vastavoima, kutsummepa sitä sitten sodan jumalaksi tai kuolemanvietiksi tai joksikin muuksi, on kovin mahtava. Lasten kehityksen edellytyksiä vaaliva yhteiskunta, joka ymmärtää varhaisen vuorovaikutuksen perustavanlaatuisen merkityksen, voinee kuitenkin tuottaa seuraavan sukupolven, jonka mielen kompassi osoittaa pari piirua enemmän rakkauden suuntaan.

Antti Kumento