Elektra-myytti

Käsit­telen Elektra-myyttiä Sofoklesin (1986) ja Aisk­hy­losin (1961) kerto­mana.  En käsit­tele oopperan tulkintaa siitä. Antiikin myytit käsit­te­levät piilo­ta­jun­nasta kumpuavia pyrki­myksiä ja risti­rii­toja, rakkautta, vihaa, koston­himoa, jotka elävät ihmisen mielessä edel­leen ja siksi kosket­tavat meitä. Myyteissä  on usein traa­gisen onneton loppu, toisin kuin saduissa, joissa on onnel­linen loppu.  Elektra-myytti on kuvaus tytön kolmio­ase­tel­masta, jossa suhde äitiin on täynnä vihaa ja äidin­murhan toiveita ja isä ihan­noitu. Elektra-myytti valaisee naisen sielun pimeitä alueita (Reen­kola 2004). Tarkas­telen naista toimi­jana, subjek­tina, en vain uhrina.

Käsit­telen Elektra-myyttiä, naisen sisäistä maailmaa, seuraa­vista näkö­kul­mista:

  • äidin­murha-fanta­siaa, symbo­lista ja tuhoavaa äidin­murhaa
  • naiselle ominaista epäsuoraa aggres­siota
  • rakkauden ja vihan ambi­va­lenssia ja integroi­mista minuu­teen
  • tytön oidi­paa­lia­se­telmaa
  • kanta­näky-fanta­siaa.

Äidin­murha on tuhoa­vuuden kauhis­tut­ta­vimpia muotoja, oman lapsen murhan ohella. Äidin­mur­hasta puhu­minen herättää yleensä kammoa, vastus­tusta ja halua sivuuttaa aihe. Äitihän on elämä­nan­taja ja yleensä ensim­mäinen rakkauden kohde. Tekona se on äärim­mäisen harvi­nainen. Puhun nyt siitä fant­asiana. Se on symbo­li­sena vält­tä­mätön naiselle ja miehelle, äidistä irtaan­tu­mi­sena ja itse­näis­ty­mi­senä. Äidin tuhoa­minen on jo vauvan kehi­tyk­selle vält­tä­mä­töntä brit­ti­läisen psykoa­na­lyy­tikon Winnicottin (1971) mukaan. Vauva tuhoaa äidin ja kokee äidin selviy­tyvän hengissä äidin­mur­hasta, minkä seurauk­sena hän voi kokea äidin pysy­vänä ja eril­li­senä. Symbo­linen äidin­murha tarkoittaa EI:n sano­mista, oman tahdon ilmaisua äidille, rajan vetä­mistä äidin ja itsen välille. Aggressio ja ”äidin­murha” ovat tarpeen myös oidi­paa­li­kol­mion kilpai­lussa vanhemman kanssa ja uudel­leen murro­siässä, aikui­seksi kasvaessa, myös seksu­aa­li­suuden haltuu­no­tossa. Symbo­li­sessa äidin­mur­hassa rakkaus äitiin säilyy. Tuhoa­vassa äidin­mur­hassa nainen irtaantuu rakas­ta­mi­sesta ja samais­tu­mi­sista äitiin. Elektra-myytti kuvaa, miten kohta­lokas tuhoava äidin­murha on naiselle (Reen­kola 2002).

Elektra-myytti kuvaa naisen synkkää kohtaloa ja oidi­pus­kompleksin käsit­telyä asetel­massa, jossa tytön suhde äitiin on täynnä petty­myksiä ja vihaa.  Oidipus-kompleksi tarkoittaa lyhyesti lapsen pienuus-kompleksia kolmio-asetel­massa vanhem­pien kanssa. Lapsena jokainen joutuu jäämään syrjään äidin ja isän tai  äidin muun kump­panin seksu­aa­li­sesta suhteesta sekä omalla tavalla käsit­te­le­mään asetelman herät­tämää riit­tä­mät­tö­myyden tunnetta ja häpeää. Sitä voi käsi­tellä esimer­kiksi sure­malla riit­tä­mät­tö­myyt­tään tai päin­vas­toin kieltää pienuuden tunnetta ja yllä­pitää mahta­vuuden ajatusta. Oidipus-myytti kuvaa pojan tarinan tässä kolmio-asetel­massa siitä nimi Oidipus-kompleksi. Se ei kerro tytön tarinaa. Elektra-kompleksia on ehdo­tettu vastaa­vaksi tytölle. Freud ei suosi­tellut tämän nimen käyttöä. Tytön suhteessa äitiin korostuu yleensä rakkauden ja vihan vahva ambi­va­lenssi, Elekt­ralla vain viha.  Elektran tarina koskettaa kuitenkin monia edel­leen.

Äiti, Klytaim­ne­stra, on pitänyt Elektraa  palve­lijan asemassa ja lähet­tänyt tai myynyt hänen veljensä Ores­tesin maan­pa­koon. Klytaim­ne­stra on omis­tau­tunut rakas­ta­jal­leen Aigis­tok­selle, mutta ei Elekt­ralle.  Klytaim­ne­stra  on murhannut Agamem­nonin, Elektran ja Ores­tesin isän, ja juhlii Agamem­nonin kuolemaa ilojuhlin kerran kuukau­dessa tyttä­rensä Elektran surusta piit­taa­matta, sitä melkeinpä pilkaten. Elektra syyttää loput­to­masti äitiään mm. sanoilla ”emoni, jolta puuttuu äidin­tun­teet synnyt­tä­miään kohtaan, nainen paha, juma­laton.” Klytaim­ne­straa kuva­taan kammot­ta­vana äitinä, joka on kohdellut lapsiaan louk­kaa­vasti ja nöyryyt­tä­västi. Myytissä kuva­taan myös miten äidillä on rajaton valta lapsiinsa. Äiti on ensim­mäinen diktaat­tori ihmisen elämässä. Odotukset äitiä kohtaan ovat suurempia kuin ketään muuta kohtaan, joten petty­mykset ja viha vastaa­vasti voivat olla suun­nat­tomia.

Elektra on jäänyt vaille äidin rakkautta eikä pysty rakas­ta­maan äitiään vaan hautoo kostoa ja äidin­murhaa. Elektra surmaa samalla samais­tu­miset äitiin ja oman naisel­lisen mieli­hy­vänsä jääden elämään yksi­näi­senä ja onnet­to­mana. Elektra ei pysty sure­maan.

Myytti kuvaa koston  kier­rettä, jossa kosto seuraa kostoa ylisu­ku­pol­vi­sena ketjuna. Sytyk­keenä ovat nöyryy­tykset ja louk­kaukset, jotka herät­tävät häpeä-raivoa.

Elektra palvoo isäänsä Agamem­nonia idea­li­soiden tätä sokeasti. Elektran isä, Agamemnon, on murhannut Klytaim­ne­stran ensim­mäisen avio­miehen ja lapset. Hän on myös uhrannut tyttä­rensä Ifige­neian, Elektran siskon, Troijan sodan onnis­tu­mi­seksi, suotui­sam­pien tuulien puhal­ta­mi­seksi. Isä on siis myös murhaaja. Tältä Elektra sulkee silmänsä ja palvoo isäänsä kaivat­tuna ja rakas­tet­tuna sanka­rina.  Isän ihan­noi­minen ja äidin vihaa­minen on monelle naiselle tuttu asetelma, miehel­lekin.

Saman­ta­painen asetelma on USAn presi­dentin vaali­kam­pan­jasssa. Hillary Clinton, joka piilo­ta­jun­nas­samme edustaa äidin valtaa, kuva­taan kylmäksi ja häikäi­le­mät­tö­mäksi ja hänen pieniäkin kömmäh­dyk­siään poli­tii­kassa suuren­nel­laan rois­to­mai­siksi. Hilary Clin­tonin toimista polii­tik­kona voi olla toki montaa mieltä. Donald Trump, isähahmo, pääs­telee röyh­keästi tyhmyyksiä poliit­ti­sesta todel­li­suu­desta, halventaa naista kommen­teil­laan ja on vähem­mis­töjen etuja vastaan.  Silti Trumpia kannat­tavat monet. Naisen valtaa kammo­taan. Isähahmo saa paljon enemmän anteeksi kuten Trump  ja Agamemnon.

Elektra vihaa  Klytaim­ne­straa ja hänen rakas­ta­jaansa Aigist­hosta. Hän jää nöyryyt­tä­västi syrjään paris­kunnan  suhteesta. Tähän sisältyy piilo­ta­juista kateutta äidin seksu­aa­li­suutta kohtaan, samoin musta­suk­kai­suutta  Aigist­hosta kohtaan, joka kyllä pääsee äidin sänkyyn ja syliin ja saa äidin omis­tau­tuvan rakkauden.  Ulko­puo­lelle jääminen on nöyryyt­tävää ja katkeraa.  Elektra ei pysty käsit­te­lemän tätä kaikkea mieles­sään vaan kääntää pienuuden tunteensa mahta­vaksi kosto­voi­maksi. Kostaes­saan isänsä kuoleman hän haluaa hävittää äidin ja hänen kump­pa­ninsa yhteisen nautinnon, ns. kanta­näyn. Kanta­näky tarkoittaa lapsen havain­toja vanhem­pien seksu­aa­li­sesta suhteesta tai käsi­tyksiä ja teorioita sen laadusta ja oman elämän alul­le­pa­nosta. Lapsen kanta­näky-fantasia sisältää usein sadis­tisia element­tejä, esim, niin että isä tekee äidille pahaa ja äiti kärsii. Se antaa muotoa sellai­selle, jota lapsi ei voi ymmärtää eikä hallita. Elektran kanta­näky-fant­asioissa äiti on sadis­tinen hyök­kääjä ja murhaaja, isä uhri.  Elektra ei soisi äidille ja tämän rakas­ta­jalle seksu­aa­lista mieli­hyvää. Tuhot­tuaan sen hän ei itse löydä mieli­hyvää ja nautintoa seksu­aa­li­suu­desta.

Elektran sisko Krysot­hemis luopuu mahta­vuu­desta ja ”taipuu myrskyn alla”. Kryso­temis nöyrtyy oidi­paa­li­seen reali­teet­tiin, äidin ja tämän rakas­tajan seksu­aa­lisen suhteen sietä­mi­seen ja ulko­puo­lelle jäämisen nöyryy­tyk­seen ja pienuu­teen ja sure­maan sitä. Hän ei suostu liit­to­lai­seksi äidin­mur­haan Elektran pyyn­nöistä huoli­matta. Kryso­temis  pystyy sietä­mään rakkauden ja vihan ambi­va­lenssia äitiä kohtaan, Elektra ei. Kryso­temis pystyy sure­maan huonoa äiti- suhdet­taan ja antaa armon äidille. Rakkaus voittaa hänellä vihan.

Orestes palaa lapsuu­den­ko­tiinsa kosta­maan äidil­leen. Äiti on lähet­tänyt hänet lapsena pois koti­maasta, myynyt hänet. Vain Ores­tesia kohtaan Elektra tuntee hellyyttä ja rakkautta. Elektra yllyttää ja rohkaisee Ores­tesia murhaa­maan Klytaim­ne­stran ja Aigis­toksen ja käyttää veljeä väli­neenä ja aseena äidin murhassa. Siinä Orestes empii hetken, äiti pyytää sääs­tä­mään ”sitä povea, jolla uinuit monet kerrat” ja uhkailee sitten kirouk­sel­laan. Lopulta Orestes surmaa äidin miekalla ja Elektra kannustaa häntä lyömään lisää.  Kreik­ka­lai­sessa trage­diassa äidin­murha miehen toteut­ta­mana liittyy aina hulluu­teen — sen syynä tai seurauk­sena. Orestes tuli hulluksi, näki hallusi­naa­tioita murhat­tuaan äidin ja näkee harhois­saan “kauhun valtaa­mana ja tuijot­tavin katsein — Gorgon muotoisia nais­hah­moja, on viitta musta, käär­meet pään ympäri!” (Aisk­hylos 1961).

Naiselle on ominaista epäsuora aggressio (Reen­kola 2008). Naisen aggres­sioista keskeinen on tyttären viha äitiä kohtaan. Ajatukset äidin, elämä­nan­tajan murhasta torju­taan vahvasti syyl­li­syyttä ja häpeää herät­tä­vinä. Elektra ei pysty suorit­ta­maan äidin­murhaa itse. Oidipus suorittaa isän­murhan itse. Tämä ero Oidipus-myytin ja Elektra-myytin välillä on olen­nainen. Tämä  kuvastaa  naiselle ominaista epäsuoraa aggres­siota. Elekt­ralle on mahdol­lista miehen käyt­tä­minen omien aggres­sioiden väli­neenä  ja tämän yllyt­tä­minen äidin murhaan, suora väki­valta ei. Avoin kilpailu äidin kanssa  naisena ja kunin­gat­taren paikalle  pyrki­minen on pois­sul­jettu ajatus.  Aggres­siot ja raivo kään­tyvät hänellä sisään­päin, omaan kärsi­myk­seen. Vahva syyl­li­syys ja häpeä estää usein aggres­sioiden suoraa ilmaisua äidille.

Freud  (1920) kehitti käsit­teet elämän­vietti ja kuole­man­vietti. Elämän­vietti, Eros, rakkaus ja libido — toisaalta kuole­man­vietti, viha, tuhoa­vuus ja aggres­siot kietou­tuvat aina toisiinsa ja ottavat  mittaa toisis­taan. Rakkaus laimentaa tuhoa­vuutta. Elekt­ralla rakkaus ei miedonna hänen murhan­hi­moista vihaansa. Armoa tai anteek­siantoa hän ei pysty anta­maan äidil­leen.

Elektra-myytti kuvaa,  miten kohta­lokas  tuhoava äidin­murha on naiselle. Sovi­tuk­sena ja rangais­tuk­sena äidin­murhan herät­tä­mistä syyl­li­syyden tunnoista Elekt­ralle jää itse­ki­dutus ja maso­kis­tinen kärsimys, nautinnon  ja elämä­nilon hävit­tä­minen. Tämä on naiselle yleinen itse­ran­gaistus äidin­mur­ha­fan­t­asioista.  Myytin lopussa Elektra elää synk­känä ja murheel­li­sena, vailla miestä ja lapsia. Yksi­näinen sänky “todistaa surua läpi koko yön, vali­tus­laulua onnet­to­masta isästä, en koskaan lakkaa sure­masta ja vaike­roi­masta” (Aisk­hylos 1961).  Elektran mielessä äiti on sadis­tinen vangin­var­tija, joka estää häntä saamasta miestä. Äiti jää haudat­tuna hänen sisim­päänsä, seksu­aa­lisen mieli­hyvän vahdiksi. Elektra ei löydä tietä tyyty­väi­seen elämään ja nautin­toon. Oopperan loppu on erilainen kuin myytissä.

Äitiään vihaava Elektra siirtyy palvo­maan ja rakas­ta­maan  isää, mutta se ei auta Elektraa tässä dilem­massa tyyty­väi­seen elämään.  Isään samais­tu­miset antavat tytölle voimaa ja rohkeutta ja isä voi kolman­tena auttaa tytärtä irtaan­tu­maan äidin valta­pii­ristä. Isän arvos­tava rakkaus on tytölle olen­naisen tärkeää, mutta vailla samais­tu­mista ja rakkautta äitiin se ei auta tyttöä kasvussa aikui­seksi. Tietä menes­ty­mi­seen ja suorit­ta­mi­seen isän lailla ei Elekt­ralle löydy myös­kään. Freu­dilla (1920) oli teoria siitä että olemme psyyk­ki­sesti bisek­su­aa­lisia kaikki. Elektra ei löydä tyyty­väistä kombi­naa­tiota kummas­ta­kaan suun­nasta, ei äitiin eikä isään samais­tu­mi­sista. Elektra ei saavuta äidin­mur­halla muuta nautintoa kuin narsis­tisen tyydy­tyksen kostosta.

Elektra-myyttiä voidaa ajatella myös kerto­muk­sena naisen peloista ja syyl­li­syy­den­tun­noista, joita herää vihasta ja murhan­hi­moi­sista ajatuk­sista  äitiä kohtaan. Naisilla on hyvin ylei­senä pelko, että äiti tuhou­tuisi tyttären vihaisten ja koston­hi­moisten ajatusten voimasta, jopa EI:n sano­mi­sesta, oman tahdon ilmauk­sista ja itse­näi­sistä valin­noista.

Onneksi Elektran tarina ei ole ainoa kohtalo kaikille. Jos vihaa äitiä kohtaan voi päästää edes mieleensä ja jos rakkautta ja vihaa äitiä kohtaan voi yhdis­tellä, eli symbo­linen äidin­murha on mahdol­linen, naisen ei tarvitse silloin juuttua vihan ja kärsi­myksen hauta­kam­mioon.

Elina Reen­kola 

Teksti on esitetty Suomen Kansal­li­soop­peran Elektra-esityksen yhtey­dessä 9.9.2016 Oopperan lämpiössä pide­tyssä tilai­suu­dessa

Lähteet:

  • Aisk­hylos. (1961). Oresteia. Suom. Elina Vaara. Porvoo. WSOY.
  • Freud, S. (1900). The Interpre­ta­tion of Dreams. S.E. 4.
  • Freud, S. (1920b). The Psyc­ho­ge­nesis of a Case of Female Homo­sexua­lity. S.E. 18.
  • Reen­kola, E. (2002). The Veiled Female Core. New York. Other Press.
  • Reen­kola, E. (2004). Into­hi­moinen nainen. Helsinki. Yliopis­to­paino.
  • Reen­kola, E. (2008).  Nainen ja viha. Helsinki. Minerva.
  • Sophocles  (1986). Electra. In Electra and Other Plays. Käännös E.F. Watling. New York. Penguin Clas­sics.
  • Winnicott, D. (1971). Playing and Reality. London. Tavis­tock. Penguin Clas­sics.